Meiki Mertaranta

No en lähellekkään mutta selostajan hommiin tänään kuitenki jouduin. Lentopalloliitto järjesti joukkueille yllätyksen ilmoittamalla reilu viikko ennen ottelupäivää että pitäis pelata Suomen cupia. Siinä kiireessä kukaan ei oikeen muistanu sopia selvästi selostajan kanssa otteluun saapumisesta. Se homma sitten lankes meikille, joka normaalisti toimii vaan ottelun DJ:nä. No ei siinä, jonku sitä hommaa pitää hoitaa ja osaan mää lausua nimiä. Ei paikalla ilmeisesti ollu muitakaan jotka olis ollu yhtään enemmän selostajia kuin minä. Ei siinä ehtiny skeidaakaan housuun sen kummemmin alkaa tekemään.

Kun kahta hommaa yrittää tehdä yhtä aikaa niin molemmat kärsii. Ei kertakaikkiaan riitä kädet, aika ja aivokapasiteetti selostamiseen ja soittamiseen yhtä aikaa. Yks käsi mikserillä, toinen hiirellä ja kolmannessa pitäs olla mikki, sekä samalla pitää seurata peliä ja valita seuraavaa biisiä. Vähän menestyksekkäämmin tämä yhistelmä sujuis headsetti päässä, mutta senkin kun laitto päälle niin se sotki kaikkien muiden laitteiden taajuudet. Muutenki keljuttaa se retromikseri, sitä saa hyvin taiten rämpätä että äänenlaatu pysyy kohallaan ja välillä se tekee koskemattaki omia temppujaan. Aina pallon ollessa ilmassa noiduin sitä kampetta. Yks asia mihin erityisesti piti kiinnittää huomiota oli etten noidu suoraan eetteriin. Yleensä omien hommien lomassa kirvaan myös peliä mutta nyt siitä piti keksiä jotaki sopivampaa sanottavaa.  

Tää on tätä.

Aivan kelvollisestihan se lopulta meni. Nyt on sitten ensimmäinen kerta tapahtuman kuuluttajanakin takana, eikä siitä mitään traumoja jääny. Ihan kiva juttu jos vois keskittyä siihen yksistään. Viiminenki puuttuva osa-alue tapahtumanjärjestäjä on nyt otettu haltuun. Tästä lähtien voin tehä ihan kaiken ite, missä on omat hyvät ja huonot puolensa. Yks juttu mikä näissä lentopallo hommissa on tuntunu mukavalta on ollu se, että meikillä on vain yks oma osa-alue huolehdittavana. Nyt piti olla monena mutta sitä urheilutapahtumat yleensä vaatii. Mitäpä sitä ei tekis suosikki joukkueensa eteen. Ens kerralla sitten remmissä on kaikki miehet omilla paikoillaan ja hyvä niin.

On tämä lentopalloliiton toiminta kuulkaa merkillistä. Suomen cupin finaalipäivätki on lyöty lukkoon mutta kaikista lähimpänä oleva kierros ilmotetaan viimisenä, vähän päälle viikkoa ennen. Me yleisurheilussa pyöritellään ens kesän kalenteria kuntoon juuri nyt. Miten se ei lentopalloliitossa onnista? Onkai siellä asiat sekasin muutenki, mitä on kerrottu. 

Lumi on maassa ja lentopallokausi käynnissä, tää tuntuu kotoisalta. Soitellaan! - Meiki

Uusissa Sfääreissä

Se on merkkitapahtuma kun kaupunkiin avataan uusi discoteekki, bar & lounge Sfäär. Siksi katsoin tottakai tarpeelliseksi käydä paikanpäällä näyttäytymässä. Otin uutuuden vastaan tyytyväisenä. Asioiminen oli miellyttävää kun ravintolan suosituin asuste ei ollut lippahattu ja huppari ja joka toinen kappale Kheekkiä tai Martin Garriksia. Kapakki oli avattu entisen legendan tiloihin. Merkittävin ero Legendaan oli että alakerrassa asiakkaat eivät joutuneet enää kärsimään kammottavista Kaija Koo karaoke vedätyksistä. Jo yksistään tällä muutoksella saadaan aikaan hyvinkin viihtyisä loungemainen tunnelma. Tämän lisäksi sisustus oli muuttunut vaalea sävyiseksi hieman minimalistis tyyliseksi. Erikoisuutena katosta roikkui keinuja joissa joku varmaan tulee kokeilleeksi kuinka kovat vauhdit voi ottaa ennen kuin lentää pihalle. Alhaalla musisoi myös ihan oikea saksofonisti. Yläkerrassa oli varsinainen discoteekki osasto. Avajaisviikonlopun kunniaksi paikalla oli Axl Smith joka soitti hyviä biisejä ja samalla pilasi ne päälle huutelemalla.

Olihan tätä jo kaivatukkin. Moni ehti roikkua Dooriksessa kyllästymiseen asti kun hirveästi muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Kauppayhtiöllä notkutaan marijuana pöllyissään pipo silmillä ja flanelipaita päällä ja kuunnellaan bändejä joiden nimiä kukaan ei tiedä. Edesmenneessä Tivolissa skeittilautamiehet nyökkäilivät nastana Stepan tahdissa. Minä viihdyin siellä kasari syntsapopin takia. Olivers Cornerissa saattaa toisinaan käydä viettämässä iltaa kuin aikuiset ihmiset, seurustellaan hillitysti ja meno on hurjimmillaan siinä vaiheessa kun käydään tanssilattialla notkumassa vanhan ysärihitin tahdissa. Roipparissa näin kerran niin järkyttävän karaoke vedätyksen että ihmettelin kun esiintyjää ei kannettu samantien ulos. Toisen vierailun jälkeen ei ole enää mieli tehnyt Roipparissa näyttäytyä kun viereen istahti noita-akan näköinen nainen irvistelemään mustine hampaineen. Samalla reissulla laskeskelin nähneeni noin neljä normaalia ihmistä. Pohjan Hovissa en ole koskaan uskaltanut käydäkkään. Siellä kuulemma eronneet keski-ikäiset naiset ottavat nuoremmat miehet hyvin lämpimästi vastaan. Ennen oli myös Onnela. Sen loiston aikoina ei tarvinu edes miettiä muuta, kaikki nastat oli aina Onnelassa Arttu Harjua myöten. Sittemmin joka saatanan illan lipun hinnat hinattiin kymppiin ja jengi alko kaipaamaan takas Doorikseen. Sen jälkeen Onnelan sai täyteen enää kaks kertaa vuodessa isoimpina juhlapäivinä. Niin siis onhan tätä valikoimaa täällä, miks sinne Doorikseen sitten aina pitää väkisin vääntyä? No siks ku kaikki muutki

Joskus voi hipoissa käydä näin. Keilaradalta tää oikeesti on.

Ymmärrän tietysti että toiset on sinne Doorikseen jo niin hyvin kotiutunu että sieltä on hirveen vaikea poiketa muualle. Lähes viikoittain on sama kulma korokkeesta vallotettu tyrkkyremmillä niin että siinä ei oo enää naisillekkaan tilaa. Toisaalta on myös lähes mahdotonta miellyttää ihmisiä. Yhtä aikaa muristaan kun kapakissa on aina samat Dooris-muijat, Lakkapää ja Animals mixattuna seittemänä eri versiona, mutta kun toisaalla on jotain uutta ja katotaan sen verran ettei verkkahousut jalassa pääse ineen niin se on sitten pintaliitoa. Toivotaan että uutuudella on varaa pitää kiinni erikoisuuksistaan jatkossakin. Mutta aika monesti kapakoitsijoille iskee realiteetit vastaan ennen pitkää. Tavoitellaan ensin oikeita ihmisiä mutta kohta saa huomata että nuoriso se on joka siellä viikoittain viihtyy ja oveen vaihtuu K-18. Kemissäkin sillon aikanaan Ilona oli aluksi niin nasta paikka. Oli ihania palkattuja tanssijoita korokkeilla ja kaikin puolin nastaa. Sitäki hienoutta kesti vaan sen yhen talven. 

- Eemeli 

Banketkampen

Nyt on taas semmoset jutun aiheet että saa herkimmät pyöritellä onko oikein että hän kirjoittaa näin vaikka toimii urheilun luottamustehtävissä. Otan riskin, tälle tarinalle oli tilausta.

Ette usko kuinka huonosti saattaa ihminen voida maanantai aamuna. Tai ehkä läsnäolleet saattaa uskoakin. Aamupala nukuttiin sujuvasti ohi mutta ei siinä, en olis kyllä pystyny syömäänkään. Ja hotellista pitää tietysti lähteä 12 mennessä ja yhdeksi hankkiutua junalle. Lähes mahdotonta siinä tilassa. Ennen lähtöä yskin limelonkeron väristä oksennusta pari kertaa. Matka presidentistä juna-asemalle ei oo hirveen pitkä, silti piti kerätä voimia noin 50 metrin välein. Jotku kyseli tarvitsetteko apua, onko teillä terveydellisiä ongelmia? Ei ole, tilapäisiä vain ja jos kantasit kassit junaan se auttais. Ei kannettu. Asematunnelissa yritin nauttia aamupalan mäkkärillä, en pystyny siihenkään. Muutama ranskanpottu ja kerran purasin hampurilaisesta ja se oli siinä. Ravintolasta lähtiessä sain oksentaa lähimpään roskikseen ja vielä seuraavaksi lähimpäänki. Loppu matkan laiturille suunnittelin roskakorin väli kerrallaan. Ei junassakaan helppoa ollu, mihinkään ei mahtunu makaamaan ennen seinäjokea. Vielä neljän aikaan sai käydä vesassa yrjöllä. Suurin osa meni pyttyyn ja vähän housuille. Seinäjoelta Ouluun nukkuminen vähän helpotti. Kellon lähestyessä puolta yötä ja junan Rovaniemeä aloin uskomaan että taidan sittenki selvitä.

Aamulla ihmetytti että missä vaiheessa se näin äärimmäiseksi meni. Huonekaveri tiesi kertoa että ennen jatkoille siirtymistä kävin huoneessa ja kippasin neljäsosa pullon terävää kerralla. Pari tuntia myöhemmin takas palatessani pyrin majottumaan tyynyn kanssa hotellin käytävälle mutta meikit saatiin kuitenki houkuteltua omaan sänkyyn. Se vaikuttaa siltä että kerran puolessa vuodessa käydään äärirajoilla. Loppu vuosi pysyy varmaan sitten taas paremmin hanskassa.

Tallinnassa sai kahella eurolla ärrältä kelvollisia hotdogeja. Hyvä keksintö, suomessa ne ois vähintään vitosen. 

Tässä oli siis kyse meikin nelipäiväisen loman loppu huipennuksesta Ruotsi-ottelun banketissa. Loma alko vierailulla neuvostoliiton puolella Tallinnassa, perinteisen suomalaisen viinaturismin merkeissä. Siinä sivussa yritin vuorokauden aikana hieman avartaa käsitystäni Tallinnasta. Mielikuvieni Tallinnassa miesten pääelinkeinona on ajaa pimeää taksia eikä aurinko paista koskaan. Aurinko tuijas silmään kuitenki niin että vitutti ja muutamia muitakin ammatteja huomasin virolaisilla olevan. Kauneimmat naiset pääsee hotelliin töihin ja miehet on kapakoissa portsareina. Olivat muka niin tähellisinä yhen karvalakkikapakkansa ovella etteivät päästäneet Harria sisään uusissa Niken tossuissa vaikka ne oli nastat kengät saatana. Yhtenä hienoimpana kulttuurielämyksenä oli ajaa simolaisiin Salmelan onnikoihin verrattavilla johdinautolla pitkin kaupunkia. Luulin ettei niitä löydy enää muualta ku Transnistriasta. Johdinautoajelulla näki sitä todellista Tallinnaa mikä on vielä aika paljon Breznevin ajan näköstä. Ajellessa huonohampaiset Tallinnalaismiehet tarjos kaljaa ja kerto käyneensä Suomessa töissä.

Ostimme alkoholia klo 21 jälkeen.

Se on jännä homma tää teräväturismi, toisaalta yks hienoimmista turismin muodoista mutta silti vähän noloa. Se on hienoa omistaa monta laatikkoa siideriä ja tuntea tulevaisuutensa turvatuksi mutta samalla pikkusen hävettää roudata niitä ihmisten ilmoilla selkä vääränä. Satamasta palaaminen on aina se reissun vaikein osa. Ryttyytin sillä hätäsellä kaljakärryllä tuliaisia pitkin mukulakivikatuja ja yli raitiovaunukiskojen, niin vittu ne laatikot levis pitkin Mannerheimintietä. Siinä kohtaa petti psyyke niin että päätin lähteä Janakkalaan mökille rauhottumaan vaikka olin suunnitellu muuta. Vielä Riihimäen asemalla yks vettyneistä laatikoista lasahti lopullisesta ja lonkerot pyöri pitkin ratapihaa. Selvisin kuitenki Janakkalaan asti kasaamaan psyykettä.

Lauantaina ennen Helsinkiin paluuta käytiin arvovaltaisen valtuuskunnan kanssa seuraamassa Vattenfal seuracup-finaaleja Janakkalassa. Hieno tapahtuma, en ymmärrä miks tähän mennessä edustamani seurat Kemissä ja Rovaniemellä ei ole osoittaneet kiinnostusta tätä tapahtumaa kohtaan. Loppu reissu meni sitten Ruotsiottelua seuratessa. Joukkueiden taistelu oli varsin positiivisvireistä, vaikka aikuisissa niukat tappiot tulikin. Erityisesti mieleen jäi naisten kympin kaksoisvoitto huimilla ennätysparannuksilla sekä Sandra Eriksonin taistelu Merah Bahtan kanssa tonnivitosella. Että tämmösten vaiheiden kautta palasin eilen puolilta öin kämpille, tuliaislasti huomattavasti keventyneenä ja uuden ennätyksen kanssa, neljä iltaa refresmenttiä putkeen. Nyt lähen järjestää pennuille kisat ja huomenna alan itekki reenaa, hävettää tää maha saakeli.  

- Meiki (en kerro kuka)