Henkilökohtaisesti en juurikaan halua some-vääntöihin
osallistua. Yritän kuitenkin pysyä perillä mitä niissä puhutaan, parhaimmillaan
niistä voi jopa oppia jotain. Minulla on
oma pieni roolini urheilujärjestelmässä Suomen urheiluliiton liittovaltuuston
edustajana. Pyrin nykyisin säästämään enimmät kannanottoni kokoussaleihin,
missä niillä todennäköisesti on paras vaikuttavuus. Tässä yhteydessä kuitenkin
haluan ottaa kantaa tapaan, jolla urheilukeskustelua käydään. En toivo
positiivista hyrinää mutta jotain tolkkua kuitenkin. Lopussa myös tuon esiin mielestäni
merkittävän puutteen Suomalaisessa urheilujärjestelmässä ja ennen kaikkea esitän
asiaan yhden ratkaisumallin.
Iso osa käydystä keskustelusta on jokseenkin sokeita
vaatimuksia leikkaamiseksi tai lisäämiseksi. Kokeenetkin urheiluihmiset
toisinaan syyllistyvät tähän. Jokaiselle urheilukeskusteluun osallistuvalle
esittäisinkin toivomuksen, sisällytä kannanottoosi jokin perusteltu
toimenpide-esitys. Pysähtymällä hetkeksi taustoittamaan vaatimuksiaan, edistää
myös tehokkaammin suomalaista urheilua.
Toiset ovat kenties myös tykästyneet asemaansa lajin
ulkokehällä some-kommentoijina, vaikka puheissaan pitävätkin itseänsä
ulkopuolelle jätettyinä, opposition oppositiossa olijoina. Väittäisin
kuitenkin, että niin seura-, piiri-, kuin jopa liittotasonkin luottamustehtävissä
on kysyntää asiantunteville, näkemyksensä hyvin perusteleville ihmisille. Älkää
jättäytykö ulkopuolisiksi, hakeutukaa paikoille, joissa voitte vaikuttaa
paremmin kuin pelkästään omilla facebook-seinillänne. Oma ihmislajinsa ovat taas
ne jotka istuvat luottamustehtävissä mutta kokoussaleissa pysyvät hiirenhiljaa,
vaikka epävirallisesti saattavatkin esittää kärkeviäkin mielipiteitä ja pohtia
asioita hyvin analyyttisesti. Heille tahdon sanoa, tuokaa asiantuntemuksenne
esiin ja keskustelkaa niistä aiheista, jotka ovat edustamillenne tahoille
tärkeitä.
Meidän kaikkien on helppo yhtyä toiveisiin urheilijoiden ja
valmentajien toimeentulon parantamiseksi. Mika Järvinen kyseli urheilusta-TV:ssään
mikä on minimisumma, millä urheilija tai valmentaja voi tulla toimeen. Mutta
mistä se Järvisen kyselemä summa sitten keksitään?
Valmentajien osalta Anne Suoranta oli asian ytimessä
puheenvuorollaan MM-kisojen alla pidetyssä Urheilusta TV:n lähetyksessä, jossa
kysyi, kuinka moni valmentaja on valmis vetämään 13-vuotiaille harjoituksia
toimeentulonsa eteen? Suoranta esitteli mallia, jossa merkittävän osan hänen
toimeentulostaan tuo junioreille suunnatun aitaklinikan pitäminen.
Nykyjärjestelmässä on jokseenkin absurdia odottaa, että voisi päätoimeentulokseen
valmentaa vain muutamaa, jopa yhtä aikuishuippua. Kuuluuko näin ollakaan? Suomessa
ei ole monia puhtaasti yleisurheiluvalmennuksella itsensä päätoimisesti
työllistäviä, hekin jotka siihen pystyvät, valmentavat kärkiurheilijoiden
ohelle syntyneitä ryhmiä.
Suomalaisessa yleisurheilussa suurin työllistäjä ovat
seurat. Monikaan seura ei pysty työllistämään puhtaasti valmennukselliseen
työnkuvaan. Mikäli valmentajat pystyisivät ja haluaisivat tehdä itsensä
muutoinkin hyödylliseksi seuroille, ei olisi kovin vaikeaa nähdä entistä
useamman valmentajan työllistyvän seuroihin. Yleisurheiluseura työnantajana on
luonnollisesti sellainen taho, jolla on halu mahdollistaa valmentajalle ne
leiri- ja kisamatkat, joille muutoin olisi ehkä vaikeaa päästä normaalin
työnantajan leivistä. Tässä suhteessa valmentajien ei tulisi vierastaa sitä
kaikkea muuta ”ylimääräistä”, mitä urheiluseurassa työskentelyyn liittyy.
Suomalaisen urheilukeskustelun linkittyessä aina tavalla tai
toisella rahaan, olisi yleisurheiluväen syytä aloittaa keskustelu niistä omista
rahoistaan. Tällä tarkoitan Suomen urheiluliiton budjetissa pyöriviä summia,
yleisurheilun rahoja. Raha-asioista puhuttaessa olisi myös syytä hahmottaa
kohdistaako toiveensa lajiliitolle, olympiakomitealle vai tarvittaisiinko
ministeriöstä peräti aivan uutta rahaa. Tämä jää julkisessa keskustelussa usein
pitkälti hämärän peittoon, lähinnä selväksi tulee, että jostain rahaa on
saatava lisää. Jos rahoitustarpeisiin eivät pysty vastamaan lajiliitot tai
olympiakomitea, puhutaan poliittisen päätöksenteon takana olevasta
rahoituksesta. Silloin tie on pitkä, siksi keskustelu on parasta aloittaa
sieltä mihin meillä on valtaa ja missä rahavirtoihin voi odottaa muutoksia
yhdenkin tilikauden aikajänteellä.
Suomalainen urheilu kuitenkin kiistatta vaatii muutoksia ja
aidosti merkittävä järjestelmän uusiminen vaatii muutoksia lähtien poliittisen
päätöksenteon tasolta. Keskusjärjestöjen ja lajiliittojen sisäinen rukkaaminen
on vuosien saatossa osoittautunut vaikuttavuudeltaan näennäisestä tehottomaan. Jos
urheiluelämä haluaa vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon, yksittäisiksi
jäävät kannanotot eivät riitä, eivät yksittäisten lajiliittojenkaan.
Tästä tullaan pitkällisen johdatuksen jälkeen urheilijoiden
toimeentuloon, erityisesti niiden huipulle murtautumistaan tekevien nuorten
lupausten toimeentuloon, joiden aseman parantamista on keskusteluissa pidetty
erityisen tärkeänä. Useimmat näistä nuorista opiskelevat korkeakouluissa.
Lukiovaihe on Suomen mallissa vielä kohtalaisen hyvin hanskassa. Opintotuki
juoksee, hankit valkolakin sitten kolmessa tai neljässä vuodessa ja vanhemmat
ovat mukana elättämässä. Korkeakouluopiskelujen aika on se kriittinen piste.
Moni on hirtehishuumorilla todennut, että KELA on Suomalaisen urheilijan
pääsponsori. Näin on ja sen asemaa pitää vielä vahvistaa.
Olympiakomitean
johdolla on kehitelty akatemia-malleja tärkeimpiin korkeakoulukaupunkeihin.
Akatemiat pyrkivät kokoamaan urheilijoiden tukipalveluja ja varmistamaan
harjoitusolosuhteiden saatavuutta. Nämä akatemia kuviot ovat parhaimmillaankin
vain puolinaisia ratkaisuja ilman opiskelevien urheilijoiden arjen rahoitukseen
liittyvää mallia. Esitän seuraavassa
verrattain yksinkertaisen mallin asian korjaamiseksi.
Opintotukea
nauttivan korkeakouluopiskelijan on suoritettava lukuvuoden aikana keskimäärin 5
opintopistettä tukikuukautta kohden. Vähintään 45 opintopistettä lukuvuodessa
tarkoittaa käytännössä opiskelemista tutkintoon laaditun normaaliaikataulun
mukaisesti muun ryhmän mukana. Siinä missä urheilulukioissa lähdetään siitä,
että opiskelija käyttää ylioppilastutkinnon suorittamiseen vuoden keskiverto
ikätovereitaan pidempään, vaativammissa korkeakouluopinnoissa vastaavaa jouston
varaa ei ole ilman vaaraa opintotuen menettämisestä.
Urheilija
joutuu tekemään ratkaisuja, jotka samalla tekevät normaalirytmissä opiskelun
vähintäänkin haastavaksi. Yksin opintosuunnitelmien jouston varaan asiaa ei voi
laskea. Huippu-urheilijoita valikoituu eri koulutusohjelmiin satunnaisesti ja
vaihteleviin tarpeisiin on opetussuunnitelmissa vaikea ennalta varautua.
Urheiluakatemioihin
valitut urheilijat jaotellaan tason mukaisesti kategorioihin, jotka sisältävät
eritasoisia palvelukokonaisuuksia. Esitän että sisällytetään ensimmäisen
kategorian urheilijoiden tukimalliin helpotetut opintopistevaatimukset. He siis
voisivat saada opintotukea, vaikka eivät suorittaisikaan opintoja yleisesti
vaaditussa 45 opintopisteen lukuvuositahdissa. Heidän osaltaan raja-arvo
voitaisiin asettaa esimerkiksi 20 opintopisteeseen, mikä on raja sille, ettei
opintotukea peritä takaisin. Tämä malli tekisi opiskelusta jokaiselle nuorelle
huipulle kannattavan vaihtoehdon. Perustoimeentulo olisi turvattu, ja opintojen
suorittamistahdissa olisi riittävästi jouston varaa niin, ettei se olisi
urheilu-uraan panostamisesta pois.
Helpotetut opintopistevaatimukset olisivat yksi
konkreettinen ja suurta joukkoa koskettava toimenpide urheilijan
perustoimeentulon turvaamiseksi. Ei kaiken kattava, mutta toteutuessaan varmastikin
suurin askel tällä vuosituhannella urheilijan taloudellisen aseman
parantamiseksi. Nykyistä Suomen urheiluliiton strategiaa valmistelevassa
seminaarissa esittelin vastaavia ajatuksia ja kysyin pitäisikö meidän liittona
pyrkiä vaikuttamaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon tällaisten asioiden
edistämiseksi. Kannanotto sai aikaan päiden nyökyttelyä. En kuitenkaan näe,
että Suomen urheiluliitolla tai laajemmin suomalaisella urheilulla olisi
aktiivisia ja yhteneväisiä pyrkimyksiä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen
urheilun rahoituksen teemassa. Lajiliittojen olisi löydettävä asiaan yhteinen
tavoite ja tehtävä entistä voimallisempaa lobbaustyötä olympiakomitean johdolla
sen saavuttamiseksi.
Esitetty opintopisteisiin liittyvä rahoitusmalli olisi KELAN
844 miljoonan opintoetuuksiin liittyvien kulujen mittakaavassa äärimmäisen
pieni toimenpide. Suomen suurimman urheiluakatemian, pääkaupunkiseudun URHEAN
listoilta löytyy 111 ensimmäisen kategorian urheilijaa. URHEAN lisäksi Suomesta
löytyy 20 muuta urheiluakatemiaa, osa niistä hyvinkin pieniä yksiköitä URHEAAN
verrattuna. Tässä perspektiivissä opintotukeen ja urheiluakatemioihin kytketty
rahoitusmalli vaikuttaa lähinnä siltä kuuluisalta tahdon asialta. Pitkään
päässä pyörinyt malli on nyt kirjoitettu julki. Saa tarttua, olkaa hyvä!