Normaalisti meiki on tässä vaiheessa lopettelemassa ylimenokautta ja pikkuhiljaa olisin siirtymässä peruskuntokaudelle. Katse olisi jo ensi kesässä. Eipä ole nyt. Katse on tällä kertaa tammikuussa, kun meiki lähtee armeijaan. Ei saakeli. Kieltämättä keljuttaa tämä tilanne, kun kesä meni melko hyvin ja tuloskehitystä olisi varmasti ollut odotettavissa myös ensi kesänä. Reenimäärät putoaa varmasti niin paljon, että ei meiki tuu mitään huipputuloksia tekemään ens kesänä. Todennäkösesti meiki viettää kylläkin vuoden armeijassa niin kustako meiki edes mietin seuraavaa kesää.
Onhan tässä ehkä hyvätkin puolensa, koska armeijassahan tehdään pojista miehiä. Eikö se niin mene? Meikihän ei ole vielä oppinut vaihtamaan ilman äitin käskyä kalsareita, enkä sukkia. Syöminenkin unohtuu sillon tällön. Siellä myös joku isoherra huutaa meille ja pällistellään asennossa kuin aurauskepit. (Oisin sanonut tuohon tilalle oivan sananlaskun, jonka TZ ruukasi sanoa, kun joku lapsista seisoi tomerana tien laidassa, kun esimerkiksi menimme talvisin Aspeniin, mutta en sitä sano, koska se ei sovi lapsille.) Lähes jokainen kynäniska tämänkin käy läpi niin kyllä se jonkin verran lohduttaa. Avoimin mielin...
Meiki eräs kaunis syysaamu lähdössä pelaamaan tennistä. Kuntoilemalla on mukava aloittaa päivä.
Ps. Nyt on syksy! Urheilijalle syksy on rentoutumisen aikaa. Törmäillään (puru)radalla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti