Hallituksen budjettiriihen valmistuminen nosti meikissä pintaan poliittisia patoutumia, joita minun on nyt pakko purkaa tätä kautta. Nykyään pääsen käymään niin harvoin järkevää poliittista debaattia. Joskus olen uunojen kanssa yrittänyt mutta pettymään olen joutunut. Vielä lukiovuosina siihen oli mahdollisuus joka päivä.
Tällä hetkellä mediassa puhutaan sitä oikeaa politiikkaa. Kovimman perussuomalaisten hypen aikaan puitiin lähinnä maahanmuuttoa ja presidentin vaaleissa ihmeteltiin ja ihasteltiin homoseksuaalisuutta. Nyt ollaan todellisten kysymysten äärellä. Lukioaikoina leimauduin vahvasti kokoomuslaiseksi, sillä kuljin pari viikkoa koulussa Sauli Niinistö paita päällä silloisten presidentinvaalien aikaan. Aivan näin yksioikoinen asia ei kuitenkaan ole. Totta kuitenkin on että pystyin silloin samaistumaan eniten juuri kokoomukseen. Se oli aikaa ennen taloustaantumaa ja eurokriisiä. Silloin poliittista keskustelua hallitsivat suuret ulko- ja puolustuspoliittiset kysymykset. Nato oli kaikkien huulilla, niin myös meidän poliittisesti valveutuneen lukioryhmän. Tärkeissä ulko- ja puolustuspoliittisissa kysymyksissä löysin hengenheimolaisuutta kokoomuslaisista. Samaten kokoomuksella oli raikas imago, se ei ollut uunojen ja jäärien puolue. Sittemmin on tapahtunut paljon, euro ajautui kriisiin ja talous on taantunut ees ja taas. Poliittisen keskustelun painopiste on siirtynyt enemmän sisäpoliittisiin kysymyksiin ja lähemmäs kansalaisten toimeentuloa ja hyvinvointia. Tietysti se on herättänyt paljon ajatuksia myös minussa. Vihdoin minusta alkaa tuntumaan siltä, että olen saanut järjestykseen pääni sisäiset poliittiset ristiriidat.
Tämän ja edellisten hallitusten talouspolitiikasta olen sitä mieltä, että niiden toimet ovat olleet omiaan heikentämään kansalaisten ostovoimaa ja kiihdyttämään inflaatiota. Niistä tärkeimpinä esimerkkeinä arvonlisä- ja polttoaineverojen nostot, onneksi nämä jäivät tälle kertaa rauhaan. Näillä teoilla on voitu varmistaa että kotimaisesta kysynnästä ei ole ainakaan ollut taantuvan talouden piristäjäksi tai vähentämään työttömyyttä. Työttömyys on Suomessa pitkälti rakenteellista. Elämme yhteiskunnassa jossa tietyn prosentuaalisen ihmisjoukon osana on jäädä työttömäksi. Hallitus on ollut heikko toimissaan tämän estämiseksi. Kädetön omistajanohjauspolitiikka on ollut viimevuosien ikävimpiä esimerkkejä tästä. Hallituksen on tuettava teollisuutta ja luotava sille suotuisat toimintaedellytykset. Rikkidirektiivi esimerkiksi on hirvittävä asia. Onneksi kuitenkin kuljetustuet säilyivät. Hallitus laski rohkeasti yhteisöveroa 24,5 prosentista 20 prosentiin. Tämä on hyväksi yritysten kilpailukyvylle ja tekee Suomesta houkuttelevamman kohteen investoinneille. Jää kuitenkin nähtäväksi onko tällä toivottua vaikutusta työllisyyteen ja talouskasvuun. Menevätkö kohonneet voitot osinkoina omistajille vai lisääkö se yritysten investointi rohkeutta. Olisin kuitenkin ennemmin toivonut ratkaisua jossa heikon talouskasvun ongelmaa olisi lähestytty palkansaajien ostovoimaa tukemalla.
Keskitetyn palkkaratkaisun kaatuminen ja työmarkkina uunoilu on saanut minut jälleen kaipaamaan tupoa. Ensi syksyn liittokierroksesta ei taatusti tule helppo. Työnantaja osapuoli yritti tarjoilla palkankorotusten nolla-linjaa, jota ei tietenkään voitu hyväksyä. Se on täysin kohtuuton esitys tilanteessa jossa hallituksen ruokkima inflaatio syö koko ajan palkansaajan ostovoimaa. Näihin vuosiin olisi kaivattu maltillisia ja riittävän pitkäaikaisia tulopoliittisiakokonaisratkaisuja. Tolkku on vähissä kun taas kesän tullen alkaa eri ammattiliittojen nokittelu, jossa esitetään toinen toisiaan vauhdikkaampia palkankorotusvaatimuksia. Niihin hurjiin vuosiin ei kuitenkaan nyt voida palata jolloin Tehyn johdolla pelattiin kovaa työmarkkinapeliä, ei tässä taloustilanteessa. Ja kun lähtökohta on vielä se että työnantajapuoli avasi pelin puhumalla nollasta tai jopa palkanalennuksista, ei seurauksena voi olla muu kuin railakas lakkosyksy. Tähän on tultu liittokohtaisessa sopimisessa. Tupo toisi työmarkkinoille vakautta ja ennustettavuutta. On yritystenkin kilpailukyvyn kannalta edullista että työmarkkinarauha säilyy. Palkansaajien korotukset pysyisivät maltillisina mutta toisaalta edessä ei ainakaan olisi nollaa prosenttia. Tupo olisi myös hallitukselle tärkeä talouspoliittinen työkalu. Sen avulla voitaisiin myös varmistua siitä ettei työmarkkinaneuvotteluissa päädytä inflaatiota kohtuuttomasti ruokkiviin ratkaisuihin.
Nyt näihin intohimoja herättäviin omantunnon kysymyksiin, jotka tuntuvat olevan sitä kiinnostavinta politiikkaa. Kävin allekirjoittamassa kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Siitä toisesta kansalaisaloitteesta todettakoon näin että turkiksia tarhataan niin kauan kuin on kysyntää. Ja kun kysyntää on, on parempi että ne elukat tarhataan Suomessa kuin jossain vielä huonommissa oloissa. Tarhaketunkin on lottovoitto syntyä suomeen.
Heidi Hautalan ympärillä pyörivä keskustelu on absurdia. Eivät ministerinä toimisen edelletykset katoa jos on antanut remonttimiehelle setelin tahtomatta kuittia. On poliisiylijohtajakin joskus saanut ylinopeussakot. Olemmehan kuitenkin vain ihmisiä, ministeritkin.
Mitä luulette, paheksuisikohan Päivi Räsänen Meikien ReeniBlogia?
T: Meiki (Eemeli)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti