lauantai 14. kesäkuuta 2014

Seuratoiminnan ylikunto

Mun yleisurheilu harrastuksessa ei tarvita enää piikkareita, vaan kaks tietokonetta, puhelin ja paskantärkiä kauluspaita riittää. Ei tarvi tosiaan juosta eikä tarvi tehä edes penkkiä. Maanantaina rintalasta sano penkissä ruks ruks ja tiistaina tökättiin akillesjänteeseen kortisonia. Jospa se sillä asettuis, muutoin saa sijoittaa opintolainan Sakari Oravaan. Nyt ku penkkiki on suljettu pois, se tavanomanen korvaava harjote, niin ei tarvi tehä yhtään mitään. Tietenki vois liittyä näihin urkan tunti keskivartaloa kerralla tyyppeihin mutta paskat. Multa kysyttiin että miten oon muuttanu syömistä nyt ku en voi juuri reenata, vastasin että syön enemmän donitseja. Yleisurheilun harrastamisen lopettamistahan tämä ei tietenkään vielä tarkota, onhan mulla tää kauluspaita osasto ollu jo pitkään 50% harrastuksesta. Nyt se vaan on 100% ja vielä enemmänki. Sitä se seuran pystyyn laittaminen tietää, mutta pahin tästä alkurykäsystä on jo takana. Jos seuratoiminnasta vois mennä ylikuntoon niin mulla varmaan kohta olis semmonen ylikunto. Mutta nyt tämä seuratoiminta on taas pitkästä aikaa mukavaa.

Torstaina pidettiin ensimmäiset Pohjan Koiton järjestämät kisat ties kuinka pitkään aikaan. Järjestelyt meni varsin onnistuneesti. Valitettavasti emme voineet välttyä Lapin Lukon hyökkäykseltä kisapaikalle. Kentän laidalle tultiin ennen kisojen alkua räyhäämään että vittuillakseen järjestetään kisoja, häiritäkseen heidän toimintaa. En aivan ymmärtänyt että miten. Lukolla oli yksi yleisurheilukouluryhmä kuudesta seitsemään ja meidän kisat alko seitsemältä. Kuinka me saatoimme senkään osalta aiheuttaa toisillemme minkäänlaista ongelmaa? Lisäksi näiden kisojen tie kilpailuhakemuksesta kilpailukalenterissa julkistetuksi oli harvinaisen hankala. Kilpailevasta seurasta oleva piirin kilpailuvastaava yritti ilman mitään todellisia perusteita hylätä hakemuksen ja pitkittää sen julkaisemista. Suoranaista luottamusaseman väärinkäyttöä.

Harri soittelee vittuillakseen ja häiritsee tulosten syöttämistä. Ei siinä. 

Vaikka järjestelyt onnistuivat ei osallistujamäärien osalta voida puhua mistään varsinaisesta ryntäyksestä, lajisuorituksia tuli vain viitisenkymmentä. Kyllä tässä nyt korjataan osallistujamäärien osalta sitä satoa mitä menneissä hullutuksissa on kylvetty. Tilanne on suoraan sanoen karmea. Rovaniemellä on lähes kolmesataa lisenssiurheilijaa kaikkinensa ja Lapin Lukossa yksistään 252. Silti Lapin Lukko joutui toukokuun lopussa perumaan omat viikkokisansa koska osallistujia olisi ollut ainoastaan muutamia ja meidänkin kisoissa osallistujia oli vain kolmisenkymmentä. Miten tämä on mahdollista että lähes kolmensadan osallistujapotentiaalista vain kymmenisen prosenttia kilpailee. Siten että suurin osa kaupungin junioreista harrastaa Santa Sportin yleisurheiluakatemiassa joka ei ole enää sidoksissa mihinkään seuraan, joten sen ohjaajillakaan ei ole mitään velvoitteita huolehtia lapsia menemään kisoihin, ohjaajia jopa käsketään olemaan mainostamatta seurojen järjestämiä kilpailuja "tasapuolisuuden" vuoksi. Toisekseen kaupungin suurseura ei ole paljoa katsonut junnujensa perään. Kun homma jää yksistään vanhempien varaan, ilman opastusta suurin osa vanhemmista on ulalla siitä mistä löytää tietoa kisoista ja miten ilmoittaudutaan. Tällä yhtälöllä ollaan tilanteessa että näennäisen hyvistä harrastajamääristä huolimatta huolestuttavan harva harrastaa kilpaurheilua.

Yleisurheilusta olen sitä mieltä että kilpaileminen kuuluu erottamattomasti siihen pakettiin. Olen pannut merkille että monissa seuroissa on tarve korostaa sitä kuinka kenenkään ei ole pakkoa kilpailla ja kuinka saa harrastaa leikinomaisesti. Pidän tätä ilmiötä huolestuttavana. Mitä jää yleisurheilusta jäljelle ilman kilpailemista? Muutama vuosi kerhotoimintaa, johon ei koskaan kiinnitytä kunnolla ja kadotaan lajin parista viimeistään teininä. Kilpailut on se asia joka sitouttaa ja sytyttää. Tietenkään kenenkään ei ole pakko mutta kilpailemiseen pitäisi kannustaa ja rohkaista. Ajatelkaa kuinka suuri kasvatuksellinen elementti yleisurheilusta jää pois ilman kilpailemista. Kuinka arvokasta onkaan lapsuusiällä oppia voittamaan ja sietämään tappioita tai oppia keskittymään suoritukseen ja onnistumaan paineen alla. Lasten tulisi oppia ensijaisesti vertailemaan tuloksiaan itseensä ja toissijaisesti muihin. Jos tämän oppii, voi kuka tahansa nauttia kilpailemisesta. Ruotsalaisessa urheilukulttuurissa on omat hienoutensa, olen päässyt sitä aika paljon kokemaan rajan pinnassa asuneena. Ruotsalaisille on huomattavasti pienempi kynnys osallistua kilpailuihin, erillaisen ilmapiirin kisoissa voi aistia. Suomessa kisoihin ei kannata lähteä jos ei pärjää. Ruotsissa kaikki kilpailee jotka harjoittelee ja myös tykkää siitä. Kenties tässä on sen Ruotsalaisen voittamisenkulttuurin ydin.

- Eemeli