Eipä ole ollut
viime aikoina ainakaan reeni asioita tänne blogin puolelle
selostettavaksi. Toisenlaisen blogin kirjoittamisesta olisin ehkä
inspiroitunut. Sen nimi olis niin nasta etten voi sitä tässä nyt paljastaa. Perhaps toteutan sen vielä. Joku on saattanut arvuutella
mielessänsä mitä meiki duunaa. Sitä ajattelin nyt tässä
valaista.
Päin persettähän
tässä menee, ajatellen niitä aihepiirejä joita täällä blogissa
on yleensä käsitelty. Reenaamaan ei pysty, eikä terävääkään
enää juuri oteta. Seesteiseksi on mennyt kaikinpuolin. Toisaalta on
hyvin miellyttäviäkin asioita tapahtunut viime kuukausina.
Akillesjänne on
paskana vasemmasta jalasta, siinä on syy miksi meikiä ei ole
radalla näkynyt. Ensimmäisen kerran 2012 joulukuussa vaivaaman
alkanut akilles on mennyt vuosittain huonommaksi, ja nyt on päästy
leikkauskuntoon asti. 2013 kausi jäi viimeiseksi jonka olen pystynyt
täysipainoisesti kilpailemaan. Yritinhän minä tehdä hallikautta
tällekkin vuodelle. Avauskisan ehdin juosta mutta sen jälkeen ei
ole tarvinnut enää juoksuharjoituksia tehdä.
3-4 kertaa sain
akillesjänteen tulehduksen nopeasti hoidettua pois konservatiivisen
hoidon konstein. Viidettä ja kuudetta kertaa en enää saanut.
Kokeilin kortisonia, se tuntui hyvältä aikansa mutta vaiva tuli
”yllättäen” takaisin. Harjoittelusta karsittiin pois
loikkaharjoittelu ja kaarrejuoksu. Matkaa lyhennettiin ja
harjoitusmääriä vähennettiin niin että lopuksi yritin olla vain
60m juoksija. Lähinnä enää kyykkäsin ja otin lähtöjä.
Sekään tie ei
pitkälle vienyt. Lopulta päättelin että leikkaus on ainoa
vaihtoehto. Hakeuduin julkiselle puolelle hoitoon vakuutusten ja
varojen puutteessa. Tosin eipä sellaista vakuutusta taida ollakkaan joka korvaa akillesjänteen hoitoa enää 25-vuotiaalle vanhalle urheilijalle.
Toukokuun lopulla kävin ortopedin vastaanotolla. Se alko samantien
puhumaan osteotomiasta, eli koko jänne irroitetaan ja kiinnitetään
uudelleen sisemmäksi. Alko hirvittää, kuvittelin että selvitään
puhdistusleikkauksella. Viimeisenä konstina ennen leikkausta kokeillaan vielä jalkaterä
jumppaa. Loppu kesästä on kontrolli. Syksyn tullen saattaa olla
leikkaus edessä. Toisaalta pitäis valmistuakkin, ja jos jalka
leikataan niin silloin ei valmistuta. Jalka paketissa ei
työharjoitteluja tehdä. Täytyy funtsailla.
Kuntoilumuodoiksi on
jäänyt enää lähinnä penkki, kyykky ja maastaveto, ja mitä nyt
fillarilla ajeli keväällä työmaalle. Tempaus ja työntökin piti
lopettaa, ei pysty enää ponnistamaan kunnolla päkiöille.
Urheilla haluaisin yhä mutta kuntoilu on perseestä. Sen pari kolme
kertaa viikossa jaksaa juuri vähän kuntoilla. Ainoa motivaatio
siihen on että säilyttää jokseenkin viehättävän ulkomuodon
morsiamen silmissä. Ja toki sen verran pitää nostella että pysyy
vahvempana kuin kynäniska kaverini, joista useimmille satakiloa
penkissä on edelleen merkittävä rajapyykki. Toisinaan kun menen
hallille tuntuu että mitähän vittua tänäänki tekis, lähtis
vaan vittuun täältä. Joskus lähdenkin. Ilman tavoitetta tuntuu
kuin ei osaisi harjoitella enää ollenkaan. Kunpa pystyis edes
kuntoilumielessä juoksemaan. En saatana ala polkemaan mitään
kuntopyörää, enkä varsinkaan heittämään frisbeegolffia. Kyllä
ihmisen pitää pystyä oikeita lajeja harrastamaan, muuten on
mieluummin kuntoilematta. Näiden kokemusten perusteella voin sanoa
ymmärtäväni Timo Jutilaa ja Jani Sievistä sekä heidän uran
jälkeistä ulkomuodon kehitystään.
Tässä on niitä viime aikojen miellyttäviä tapahtumia. Nykyään samassa osoitteessa asuu pullan ja sämpylän leipoja.
Viime marraskuussa
kävin perinteisesti gaalaristeilyllä. Laivalta toin ison lastin
refresmenttiä. Samalla löysin laivalta myös morsiamen ja tuliaiset on jääny juomatta. Ihan hyvä niin. Eipä tässä ilman Annea olis juuri
muuta mielekästä aktiviteettiä kuin käydä kokouksissa ja
viikonloppusin ottaa terävää. Ennen kokoukset oli 50%
yleisurheiluharrastuksesta, nykyään ne on 100. Olen muuten nytkin
paluumatkalla Tallinnasta. Tällä kertaa laukussa on aiempaan
verrattunu hillitty määrä tuliaisia ja vain laatujuomia. Olin pari
päivää paskantärkiänä U23 Em-kisoissa. Seminaariseuruetta
yhdisti se että kisoja enemmän kiinnosti vip-teltta ja refresment
tarjoilut. Iltaisin meiki meni kuitenki jo kymmeneltä nukkumaan, setät jakso pitempään.
Olin paskantärkiänä pitkästä aikaa. Söin nuita viis.
Jatkossakaan tuskin
on kovin tarinoita kerrottavaksi reenien tai refresmentin osalta,
joten siltä osin ainakin tulee olemaan hiljaisempaa. Mutta jos
järjestörintamalla alkaa menemään jännäksi, niin niitä
kannanottoja varten tämä foorumi ainakin pidetään olemassa. Kokkonen muuten mietiskeli että vois vittuillakseen kirjotella jotain ja lausua kovia sanoja näin Kalevan kisojen lähestyessä. Sillä on varmasti parin vuoden aikana kertyny paljon vitsejä kerrottavaksi. Saa nähdä, kova poika se on ainaki aikomaan.
Soitellaan!
