Israel – Not so holy land

Day 1 - Jeesuksen synnyinsijoilla

Israeliin saavutaan yleensä Ben Gurionin lentoaseman kautta ja heti voi huomata saapuvansa sivistyneeseen valtioon. Kentän arkkitehtuuri on toimivaa ja vaikuttavaa. Rajamuodollisuuksista selviää kohtuullisessa ajassa, tai sitten satuin vain sopivaan saumaan sillä minun jälkeeni jono alkoi pitenemään.

Kysymyksiä kysytään kuin USA:n rajalla. Ensin kyseltiin peruskysymyksiä mihin olen menossa ja miksi. Sitten kysyttiin, kuka on mielestäni tärkein Israelilainen historiassa. Vastasin että Dana International. Naisvirkailija naurahti ja totesi, että sinusta ei ole harmia ja päästi menemään.

Matka jatkui junalla Jerusalemiin, mikä kesti alle puoli tuntia ja maksoi euroissa reilun vitosen. Junalipun saa ostettua asemalta automaatista. Paikallisella rautatieyhtiöllä on niin hyvät verkkosuojaukset, ettei sen sivustolle ole asiaa ostamaan lippuja vielä kotisuomessa ollessa. Valtaosan opasteista ollessa hepreaksi joutuu käyttämään päättelyä, että huomaa kummalle puolelle laituria mennä seisomaan tai millä asemalla ylipäätään on. Mutta silloin on varmasti päätepysäkillä Jerusalemissa, kun kaikki muutkin nousevat junasta.

Yits'hak Navonin rautatieasemalta matka jatkui paikallisella ratikalla. Lippu ostetaan lataamalla se Rav Kav -kortille tai moovit-sovelluksella. Parin ratikan ehtiessä mennä ohi sain opeteltua sovelluksen toimimaan. Lippu kannatti ostaa, sillä tarkastajat olivat heti samassa junassa.

Pois hyppäsin Damaskos gate -pysäkillä ja jatkoin kävellen halki vanhan kaupungin. Tie vei Jeesuksen jalan jälkiä via dolorosaa pitkin. Kovinkaan pyhää tunnelmaa en kokenut koulusta päässeiden palestiinalaispentujen riekkuessa pitkin katua. Kävelin ylös öljymäelle, jossa hotellini oli pyhän maan ytimessä. Ainakin joskus maineikas 7 arches oli parhaat päivänsä nähnyt.

Näköala öljymäeltä kohti vanhaa kaupunkia on komea.

Öljymäen rinteet ovat lähestulkoon kokonaisuudessaan yhtä hautausmaata. Paikallisen tiedon mukaan päästäkseen lepäämään parhaille paikoille joutuu pulittamaan satatuhatta euroa. Siinä kelpaa odottaa messiasta.

Myöhemmin iltapäivällä lähdin kävelemään samaa mäkeä alas. Kirkolta, jonka paikalla Jeesus ennusteli Jerusalemin tuhoa, paikallinen sutki tarttui mukaan. Hän kertoi olevansa paikallisen kirkon palveluksessa. Arvasin hänet sutkiksi mutta päätin että en anna itseäni liiaksi sutkattavan. Arvelin kuitenkin, että hänen kanssaan iltapäivän saa ehkä käytettyä tehokkaasti hyödyksi ja otin hänet oppaaksi Betlehemiin.

Betlehemiin ajettiin Itä-Jerusalemin halki ja Ariel Sharonin aikanaan pystyttämän turva-aidan viertä. Itä-Jerusalemin palestiinalaisalueet kukkuloiden rinteillä ovat karumpaa seutua ja maisema muuttuu siisteydeltään tavanomaisen arabimaan kaltaiseksi. Betlehemiin päästiin parissa kymmenessä minuutissa ilman pysäytyksiä tai tarkastuksia. Sillä on väliä, minkälaisissa rekkareissa ajetaan. Länsiranta on jaettu A- B- ja C-alueisiin, joiden hallinnointi on eri tavoin jaettu Israelilaisten ja Palestiinalaisten kesken. Omin neuvoin niillä seuduin ei kannata välttämättä ajella.

Betlehemin alueella joskus ollut rakennusbuumi on katkennut kuin seinään. Siellä täällä on keskeneräiseksi jääneitä kerrostaloprojekteja, eikä varoja niiden loppuun saattamiseksi ole. On taloja, joiden alakerroksissa asutaan ja käydään kauppaa mutta yläkerroksista talo on pelkkä betonirunko.

Kaikkiaan Betlehem on luotaansa työntävä paikka, johon pikavisiittikin riittää. Turistivirrat ovat kaikonneet, eikä souveniiri-shoppeja ole enää montaakaan auki. Ensin tuli korona ja sitten Gazan-sota, minkä takia Betlehem on pysynyt hiljaisena tällä vuosikymmenellä.

Sutki oli järjestänyt Kristuksen syntymäkirkolle ihan aidon oppaan, joka hyvin innostuneesti selosti tarinoita kirkon taustalta. Hän vei myös paikkoihin, jotka silloin olivat yleisöltä suljettuina, kuten kammioon, jossa ensimmäinen Raamattu käännettiin Euroopan markkinoille.

Kristinuskon pyhimmälle paikalle pääseminen oli kuitenkin lähellä pyhäinhäväistystä. Jeesuksen synnyinsijoille oli kahden ihmisen jono. Joskus sinne jonotettiin kolme tuntia, opas kertoi. Opas ystävällisesti halusi ottaa minusta kuvia ja käski koskemaan synnyinpaikan merkkinä olevaan hopeista tähteä, jonka ottomaanit ovat lattiaan istuttaneet. Minä taas olen tottunut siihen, että historiallisilla muistomerkeillä ei turhaan kosketa mihinkään ja kuvaaminenkin on hyvin rajattua. Samaan aikaan taustalla joku räpsi järjestelmäkamerallaan. Luolan syvennyksessä, jossa Jeesuksen seimen sanottiin sijainneen kaksi ihmistä istuskeli matkapuhelimiaan tutkien, kaapunsa perusteella toinen jopa henkilökuntaa. Yksi kiinalainen nainen näytti kuitenkin ottavan tilanteen tosissaan ja sopotti itsekseen Raamattu kourassaan ristin merkkejä tehden. Kyselin oppaalta kammion taideteoksista ja seinävaatteista, joita hän samalla itsekin sujuvasti kosketteli käsillään. Kohta alkaa kuulemma restaurointi. On siinä saatana restauroiminen.

Jeesuksen synnyinpaikalla.

Seuraavaksi minut istutettiin Jeesuksen kehdon paikalle. 

Vaikka en minkään uskonnon edustajana lähde hakemaan hengellisellä tavalla pyhiä kokemuksia, niin kyllä aina sieppaa, kun historiallisten kohteiden ylläpito on retuperällä. Simon puukirkossakin on jumalauta hartaampi tunnelma kuin Jeesuksen synnyinluolassa. Simon seurakunnan takatukka-suntio, joka uhkasi heittää oppilaiden kännykät vessanpyttyyn, olisi tarvittu myös Betlehemiin järjestystä pitämään. 

Paluumatkalla oli odotettu sutkauksen aika. Ennen matkaan lähtöä olin kysynyt pariin kertaan paljonko kuski haluaa Betlehemin reissusta. Hän kertoi, että lahjoitus kirkolle oman tunnon mukaan riittää. Olin tehnyt keskivertoa kirkkolahjoitusta suuremman ”lahjoituksen” oppaalle, tukenut paikallista kristittyä yhteisöä ostamalla matkamuistot yli markkinahinnan ja lopuksi tein ”lahjoituksen” kuskille kyydistä taksikuskille ihan käypään hintaan. Hän ei tietenkään ollut tyytyväinen ja jäi huutamaan uhkauksia auton ikkunasta. Kuvitteli kai saavansa satoja euroja. En tiedä sitten kuka koki itsensä eniten sutkatuksi. Betlehemin suuntaan ei ainakaan tarvitse enää seuraavina päivinä lähteä, se on nyt nähty.

Western wall, suomeksi itkumuuri.

Päivän päätteeksi kävelin vielä kertaalleen vanhan kaupungin halki ja kävin katsomassa itkumuuria. En halunnut mennä kuitenkaan rukousalueelle. Se ei ole minun asiani, vaikka sinne kertakäyttökipa päässä olisi päässytkin. Monet nuoret juutalaismiehet ja pojat olivat liikuttavan innoissaan päästessään heille pyhistä pyhimmälle paikalle. Vastaavaa intoa ei protestanttisessa kristillisessä perinteessä näe.

Day 2 - Sionistista turismia

Sionistiseen matkaan kuului tietysti Israelin militaristisen historian varaukseton ihannointi. Ammunition hill on kuuden päivän sodan muistokeskus, joka keskittyy erityisesti taisteluun Jerusalemista. Kuuden päivän sota on ehkä modernin historian hienoin voittoisien sotilasoperaatioiden sarja. Nämä 6 päivää vuonna 1967 pitkälti muovasivat Israelin rajat nykyiselleen. Muistokeskus nojaa pääosin audiovisuaalisuuteen, kalustoa ja varustusta on esillä niukalti. Noin komppanian verran asepalvelustaan suorittavia sotilaita oli yhtä aikaa saamassa historian koulutusta muistokeskuksessa. Sotilaiden sukupuolijakauma oli varsin tasainen. M4-karbiini sopii naisten käteen mainiosti.

Yksityiskohta johon Suomalaisena kiinnittää huomiota, on se että sotilaat kuljettavat aina joka paikassa asetta mukanaan lomalla tai palveluksessa. Ja lipas on aina kiinni. Aseissa on kuitenkin pieni patruunapesään laitettava lukkolaite, joka estää aseella ampumisen vaikka sen onnistuisi sieppaamaan. Tämä on osa paikallista turvallisuusjärjestelmää, koskaan aseistettu sotilas ei ole kovin kaukana. 

Parlamenttia eli knessetiä ei läheltä päässyt näkemäänkään. Turva-alue sen ympärillä on laaja. Kuitenkin käyskentely sitä ympäröivissä kauniissa puistoissa oli mukavaa vaihtelua vanhalle kaupungille. Puistosta löytyi kenen tahansa pimputettavaksi tuotu piano. Julkisia pianoja tuli vastaan muutama muukin.

Knesset lienee maailman tarkimmin suojattu parlamenttirakennus.

Knessetiltä takaisin kävely vei läpi sivistyneenpien juutalaisten kaupunginosien. Vain muutaman kilometrin kävely lännestä itään on kuin kävelisi maasta toiseen ja näinhän tilanne olikin vuoteen 1967 asti. Kaupungin vanhat jakorajat voi tuntea aivan toisella tavalla Kuin Berliinissä.

Seuraavaksi käyskentelen Golgatalle. Paikalla, johon Jeesuksen uskotaan haudatun, sijaitsee Church of the Holy Sepulchre, eli pyhän haudan kirkko. Tunnelma on vain vaivoin hartaampi kuin hänen syntymäpaikallaan Betlehemissä, eikä kirkon kunto tee kunniaa sille kristinuskon pyhimpänä paikkana. Kirkko vaikuttaa olevan ikuisena työmaa-alueena. Lattian vanerisuojaukset ovat museoituneet maahan ja tällä menolla jäävät vielä arkeologien kaiveltavaksi tulevaisuudessa. Syrjäisemmissä sivukappeleissa ihmiset ovat kirjoitelleet tusseilla terveisensä seinille tai raapustaneet nimensä puurakenteisiin. Tietyt aktiivisessa palveluskäytössä olevat osat oli pidetty siistissä kunnossa.

Terveisiä on kirjoitettu kirkon seinille kuin kapakan vessaan.

Jeesuksen haudalla kävijöitä oli onneksi paimentamassa pyhämies kaavussaan. Sinne ei sentään päässyt suoraan kävelemällä, vaan jonottaa piti kymmenisen minuuttia. Sisään työnnettiin neljä ihmistä kerrallaan. Nopeat ristinmerkit ja ulos. Viivyttelijät käskettiin pihalle.

Siellä lepää tai ainakin joskus lepäsi, näin uskotaan.

Day 3 - Ramparts walk, näe rähjäisyys ylhäältä käsin

Aloitan päiväni ramparts walk – kävelyllä vanhan kaupungin muurien ympäri. Toisaalla elämyksellinen aktiviteetti kuulosti täällä hienommalta kuin olikaan. Kävely jakaantuu kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen kierrokseen, jotka molemmat lähtevät Jaffa gate -portin liepeiltä. Lähdin ensin pidemmälle pohjoiselle kierrokselle. Käveltävää riittää, mutta nähtävää ei niinkään. Reitti kulkee pääosin muurien ympäröimänä, niin että ulospäin näkee vain väleistä kurkkimalla. Samoista väleistä kurkkivat aikanaan jordanialaiset tarkka-ampujat, jotka kiusallaan ammuskelivat jaetun kaupungin juutalaiselle puolelle. Sisäpuolella ei sitten paljoa olekaan katsottavaa, vain viereisten asuntojen ränsistyvät katot. Muutenkin silmät on parasta pitää kiinni maassa ja keskittyä kissan paskan väistelemiseen. Siellä täällä tulee kuitenkin vastaan mielenkiintoisia infotauluja muurien historian vaiheista. Ylhäällä muureilla saa kävellä myös rauhassa, vastaan ei tule montaa ihmistä.

Ramparts walk ylhäällä muurien välissä.

Maisemat eivät aina päätä huimaa. 

Jotain uuttakin on vanhaan kaupunkiin rakennettu. Ylhäältä löytyi siisti urheilualue. 

Eteläinen kierros on lyhyempi ja myös siistimmässä kunnossa. Näköalatkin avautuvat näyttävämmin kohti öljymäkeä ja Davidin kaupunkia. Tosin samat näköalat on mahdollista nähdä maksamattakin sieltä, mihin eteläinen reitti päättyy.

Muslimien viikon tärkeintä rukoushetkeä, perjantairukousta ei voinut olla kuulematta muureilla. Se kuului hyvin jopa hotellille öljymäen päälle asti. Muslimit ovat muita tarkempia omasta pyhästä alueestaan. Kalliomoskeijaa ympäröi suuri muurein ympäröity ja tarkoin vartioitu alue. Sinne ei ole turisteilla asiaa kuin tarkoin rajattuina aikoina aamuisin tiettynä viikonpäivinä. Silloinkaan moskeijan sisälle ei ole menemistä muilla kuin muslimeilla. Luulenpa että Al-Aqsan moskeijan seinille ei ole tusseilla töherrelty.

Perjantairukousta ei voi olla kuulematta.

Perjantairukouksen aikaan vanha kaupunki on harvinaisen rauhallinen, mutta sen päättyessä kujat täyttyvät tungoksesta. Samalla juutalaiset valmistautuvat sapattiin, paikkoja suljetaan ja ihmiset kiirehtivät koteihinsa. Perjantai on poikkeuksellista aikaa Jerusalemissa. Itä-Jerusalemissa sapattia ei juurikaan huomaa mutta juutalaisella länsipuolella kaikki on suljettu. Ihmiset vaeltelevat pyhävaatteissaan keskellä teitä pitkin hiljentyneitä raitiovaunulinjoja.

Poliittisia kannanottoja vanhan kaupungin juutalaisessa osassa, make Gaza jewish again. 

Minä vietin sapatti-iltani ihmettelemällä, miten järjestän itseni seuraavana päivänä Tel Aviviin. Pitikin valita vaihtopäivä sapatiksi. Luotin kuitenkin siihen, että jos Egyptissä sain järjestettyä itseni keskeltä Saharaa Kairoon yhdessä päivässä, onnistun myös järjestämään itseni 60 kilometrin päähän Tel Aviviin sapatista huolimatta.

Day 4 - Tel Aviv, kuin toiseen maahan

Lähdin aamupäivällä hotellilta kävelemään tietämättä millä ja milloin pääsen Tel Aviviin. Yön aikana hotellin liepeillä paloi henkilöauto. Ilmeisesti sitä ei kuitenkaan oltu poltettu levottomuuksien seurauksena vaan se oli palanut omin toimin seinään ajettuna. Kävelin Kristuksen ylösnousemuksen kappelin kautta, Chapel of the ascension. Nimensä mukaisesti paikka on vain kappeli, melko vaatimaton sellainen. Paikalla oli vain yksittäinen arabiukko myymässä pääsylippuja ja jeesus-krääsää samalla selostaen puhelimeensa. En enää yllättynyt paikan tilasta. Matkan varrelle osui myös Neitsyt Marian synnyinkappeli. Siinä oli jo huomattavasti enemmän uskottavuutta, sen ollessa kahden hyväntahtoisen nunnan ylläpitämänä.

Täällä Pontius Pilatus huusi Jeesukselle, Ecce homo - vitun homo. Vai miten se nyt menikään?

Israelissa liikennöi EU-Eurooppalaiselle vieras konsepti, sherut, eli pikkubussi, joka lähtee, kun se on täynnä. Mitään aikatauluja tai nettisivuja ei ole. Lähdin etsimään sheruteja parin netistä löytämäni vihjeen perusteella. Taksilla suhaaminen on suomen hinnoissa, joten se ei ollut ensimmäisenä vaihtoehtona.

Jos joku sanoo, että kyytejä ei ole, älä usko ensimmäistä sanojaa vaan selvitä asia itse. Älä varsinkaan usko taksikuskeja. Ensimmäinen vihje ei tuottanut tulosta, sheruteja ei lähde Jaffa streetiltä bussiaseman edestä. Mutta toinen vihje pitää paikkansa, sherutit lähtevät HaNevi'im ja Monbaz streetin risteyksestä. Sherutit ovat yleensä arabien ajamia, joita ei sapatti vaivaa. Tulin sopivaan aikaan, sherut on pian täynnä ja päästään matkaan. Matka Tel Aviviin kestää alle tunnin ja hintakin on sopiva, 35 sekeliä eli vähän vajaan kympin.

Tel Avivin bussiasemalle saapuessa säikähdän, onko kuski erehtynyt ja ajanut Afrikkaan. Hyvin karut korttelit ympäröivät bussiasemaa. Ensimmäistäkään juutalaista ei tule vastaan ainakaan kilometriin, vaan paikka näyttää ennemmin Eritrealta. Sapatista ei ole enää tietoakaan. Slummiutuva osa kaupunkia vaihtuu vähitellen trendikkäästi rappeutuneisiin hipster-kortteleihin.

Sairaalan ja päihdevieroitukseen kuuluvia ihmisiä lojui pitkin katuja.

Saavutan Air bnb -majapaikkani, joka sijaitsee Park HaMesilan laidalla. Huokaisen helpotuksesta, tuntuu hienolta olla perillä slummikävelyn ja Jerusalemin arabi-kaaoksen jälkeen. Missään muualla en ole nähnyt yhtä suuria elintasoeroja yhtä pienellä alueella kuin Tel Avivissa. Palestiinalaiskysymyksen lisäksi Israelilaisilla on myös itse hankittu siirtolaisongelma eurooppalaiseen tapaan. Afrikkalaiset eivät tosin ole aloittamassa intifadaa minä päivänä hyvänsä, joten Israelin mittakaavassa ei ongelma niin iso olekaan. Surkeudessaan Bryssel pääsee Euroopassa lähimmäksi Tel Avivin slummikortteleita.

Park HaMesila on varsinainen hipstereiden taivas. Puisto on rakennettu vanhan rautatieuran päälle. Viereisistä ravintoloista haetaan kallista pizzaa, joka jaetaan ystävien kanssa viinien juoden. Toisaalla soitetaan kitaraa ja lauletaan piirissä nurmikolla istuen. Toiset joogaavat ja jumppaavat tai kanniskelevat typeriä pikkukoiriaan sylissään. Mikä ihana tapa viettää sapatin viimeisiä tunteja. Täältä löytyy se Israelin Euroviisuista kiinnostunut kansanosa.

Park HaMesila, hipstereiden paratiisi.

Israelissa vierailevan ei kannata jättää Tel Avivia väliin. Israelista voi jäädä kovin yksipuolinen kuva, jos vierailee vain Jerusalemissa. Monesta kaupungista kirjoitetaan ”vibrant city” mutta Tel Aviv todella on sitä. Tel Avivissa näen ensimmäiset homoseksuaalit aiemmin kuin ensimmäistäkään miestä kipa päässään, tosin vain parin minuutin erolla homoseksuaalien hyväksi. Ensimmäiset haredit Tel Avisissa näkyivät vasta lähtöpäivän aamuna juna-asemalla. Miten virkistävää tuntea olevansa normaalien ihmisten keskellä.

Tel Avivin pitkä ja eläväinen ranta on kaupungin sydän.

Tel Avivin kilometrejä pitkä ranta-alue kuuluu maailman hienoimpien joukkoon. Ranta ei ole vain hiekalla pötköttelyyn vaan kaupunkilaisten aktiivisen elämäntavan keskus. Ihmiset lenkkeilevät ja voivat pukeutua trikoisiin, jotain mitä Jerusalemissa ei näe. Rannalta löytyy ulkokuntosaleja, pitkät rivit pelikenttiä, hoidettuja nurmialueita, oleskelualueita ja kaikkiaan siistiä infrastruktuuria. Siellä ihmiset ulkoilevat, jumppaavat, pelaavat ja taitelijat taiteilevat. Kaikki tämä on kaupunkilaisten käytössä maksutta. Lisäksi paikallinen surffiskene on hyvin aktiivinen. Vapauden ja vireyden ilmapiirissä on helppo ymmärtää miksi muslimifundamentalistit vihaavat Israelilaista elämäntapaa. Se on täysi vastakohta heidän elämäntavalleen. 

Ihmisten lisäksi koiratkin on huomioitu. Lukuisat vesipisteet toimivat myös koirille.

Keskikaupungin Bauhaus-arkkitehtuuria halkovat puistokadut. Niiden varrella on mm. leikkipuistoja, kuntoiluvälineitä, tuoli- ja pöytäryhmiä sekä petanque-kenttiä. Julkisia vessajokin löytyy tasaisin välimatkoin ja ne ovat jopa siistissä kunnossa. Tel Aviv edustaa kaiketi sitä, mitä Suomalaisessakin kaupunkisuunnittelussa toiset ovat haikailleet. Suomeen tosin vastavaa on vaikea kuvitella, kaikki olisi laitettu paskaksi. 

Day 5 - Nova festival never forget

Israelissa polttoaine on kallista mutta auton vuokraus edullista. Israelissa ulkomaalainen voi ostaa tiettyjä palveluita ilman arvonlisäveroa, kuten auton vuokrauksen tai majoituksen. Vuokrasin autoni Hertziltä lisävakuutuksen kanssa 58€ / päivä. Sitten auton nokka kohti Gazaa paljon puhuttua kansanmurhaa katsomaan.

Ensimmäisenä pysäkkinä on Givat Kobin näköalapaikka, jonka yhteydessä toimii myös pieni muistokeskus lokakuun 7. päivän terrori-iskuille. Gaza cityn kerrostalot piirtyvät yhä horisonttiin. Jotain on siis vielä pystyssäkin. Pian Gaza cityn suunnalta nousee savupatsas. Kun kiikarit ottaa käyttöön paljastuu tuhon laajuus. Laajat alueet ovat rauniokasoina, joissa ei juuri ole jäänyt tiiltä toisen päälle.

Givat Kobin näköalapaikka, taustalla savuaa Gaza city.

Näköalapaikka sijaitsee Sderotissa, joka on hyvin viehättävä pikkukaupunki. Jos kaipaa loma-asuntoa Välimereltä, tässäpä hyvä vaihtoehto Espanjan aurinkorannikolle. Gazan rajan läheisyydellä on kuitenkin varjopuolensa. Täällä bussipysäkit on tehty pieniksi betonibunkkereiksi, sillä koskaan ei tiedä mitä ja milloin yritetään ampua aidan yli kohti Israelilaisia. Toistaiseksi tilanne aidan takana on rauhoitettu.

Gazan ympärillä bussipysäkkien pitää suojata muultakin kuin säältä. 

Vierailin vielä parilla muullakin näköalapaikalla, toinen niistä oli hieman epävirallisempi. Kuljin ohi asein vartioidun humanitaarisen avun varastopaikan. Viimeiset armeijan yksiköt jäivät taakse eikä minun ja aidan välissäkään näy ketään. Mielessä käy olenkohan ihan siellä missä minun kuuluu olla, mutta kodikkaasti sisustettu näköalalava löytyy pian, kartta oli oikeassa. Lava on lähimpänä Gaza-cityä oleva näköalapaikka aidan tälle puolen. Taustalla tiedustelulennokin tasainen surina kuuluu taukoamatta, vaikkei sitä näe. Gaza on jatkuvan tarkkailun alla. Savupatsas Gazan kaupungista nousee yhä.

Paikalliset patriootit olivat perustaneet oman näköalapaikkansa Gazan raja-aidan kupeeseen. 

Gaza on pitkälti viljelysmaan ympäröimää, missä paikalliset farmarit puivat viljaansa ja toivovat ettei kukaan keksi ampua kranaatinheittimellä heidän pellolleen. 

Tällaisista elementeistä koostuu Gazan raja-aita.

Nova festival memorial, modernin historian toiseksi tuhoisimman terrori-iskun pääkohteen muistokeskus oli koskettavin paikka, missä olen vieraillut ohi kaikkien keskitysleirien ja muistomerkkien. Sadoittain kuolleita nuoria, kaksi-kolmekymppisiä ihmisiä. Voisin olla yksi heistä, kuka tahansa voisi olla tuttuni. Jokainen heistä murhattuna henkilökohtaisen työn tuloksena, ei satunnaisena pommi-iskun uhrina. Kaikesta on niin vähän aikaa, viimeiset uhrit palautuivat Israeliin vasta matkani jälkeen. Ei vain nimiä muistokivissä vaan niin kipeän elävää eilistä. Sotilaita kaatuu sodissa, mutta he eivät olleet sodassa eivätkä sotilaita.

Jokaisen uhrin tarina kerrottuna, ei vain nimiä muistokivissä.

Keskellä muistokeskusta muistotaulut vaikuttavat loppumattomilta.

Nova festival memorial -muistokeskusta voisin suositella käyntikohteeksi kotimaisille Hamasin tukijoillemme. Palestiinan asialla touhottavat yleisaktivistit, jotka tuskin tietävät Jasser Arafatin nimeä, ovat jo tyystin vieraantuneita nykyisen eskalaation juurisyistä, vaikka tapahtumista ei ole edes kolmea vuotta aikaa. Matkani jälkeen en epäillyt hetkeäkään Israelin vastatoimien oikeutusta, jos sitä epäilin ennen matkaanikaan. 

Day 6 - kotiin paluu

Kotiin paluun koittaessa kävelen taas halki slummikorttelien radan varteen, josta juna vie sujuvasti Ben Gurionin lentoaseman 3-terminaaliin. Lentoni lähtee 1-teminaalista, johon bussi kuskaa junalla saapuvat. Ben Gurionin lentoaseman turvatoimien sanotaan olevan maailman tiukimmat, joten matkustajille suositellaan saapumista kolme tuntia ennen lennon lähtöä. Tästä huolimatta olen alle 50 minuutista junan saapumisesta 1-terminaalin lähtöporteilla valmiina odottamassa lentoani. Turvatarkastus oli omaa luokkaansa. Kaikki matkustajat levittivät kaikki käsimatkatavaransa ja lähes kaikesta otettiin pyyhkäisynäyte räjähdeaineiden varalta. Onneksi ei ollut ruuhka-aika. 

Matkan jälkipuolisko Tel Avivissa ja Gazan ympärillä jätti Israelista positiivisen muiston. Kolmessa päivässä ehdin jo kyllästyä Jerusalemin ilmapiiriin. Jerusalemissa ja Länsirannalla syntyi sama tunne kuin Egyptissä, miten häpeällistä on kuinka muinosmuistot ja pyhät paikat jätetään tärviölle. Näiden paikkojen pitäisi olla kuin Vatikaani, mutta ne ovat vastakohta siitä. Lopulta vaikuttavimmat kokemukset tuottivat muut asiat kuin uskontojen pyhinä pitämät paikat. Myöhemmin Israeliin matkustaville annan neuvon, uskalla katsoa Israelia eri kanteilta. 

Lopuksi

Matkani sijoittui tammikuun lopulle 2026. Paljon tuli nähtyä paitsi Iron dome toiminnassa. Väistin Iranin sodan alun kuukaudella. Usein kysytään onko Israeliin turvallista matkustaa. Vaikka tänään olisi turvallista, koskaan et voi olla varma huomisesta. Silti, Israel kannattaa nähdä omin silmin. 

Kiova 2025

 Yöjunalla Ukrainaan

Alkuperäinen suunnitelma oli matkustaa Ukrainaan sodan päättymisen jälkeen. Luulin ettei maahan voi matkustaa ulkomaalaisena siviilinä. Mutta paljastuikin että Visit Ukraine toivottaa turistit lämpimästi tervetulleeksi maahan. Sitten tulikin jo kiire matkustaa maahan näkemään Ukrainalaisten arjen todellisuus ennen kuin sota loppuu.

Matkustin Kiovaan Varsovan kautta yöjunalla. Monia muitakin junayhteyksiä on mutta vain yksi suora yöjuna Varsovan ja Kiovan välillä. Busseja liikennöi myös monia ja ne ovatkin huomattavasti halvempia, eivätkä edes hitaampia.

Junaliput hankin Polrail -palvelun kautta. Se on käytännössä ainoa ulkomaalaiselle mahdollinen tapa hankkia liput yöjunaan, ellei ole kontakteja Ukrainassa, joka voi hankkia liput puolestasi. Ukrainan rautatieyhtiöltä ostaaksesi on käytännössä tunnistauduttava Ukrainalaisin pankkitunnuksin. Järjestely on tehty lippujen jälleen myynnin estämiseksi kysynnän ollessa kova. Liput tulevat myyntiin 20 päivää ennen lähtöä ja makuupaikat myydään loppuun nopeasti. Polrailin palvelulle tuli melkoinen hinta, mutta ainakin se toimi luotettavasti. Matkalipuissa luki hinta 32€ / suunta, mutta kokonaishinta joka Polrailille tuli maksettavaksi oli noin 270€. Matkaliput noudin Varsovasta noutopisteeltä lähtöpäivänä. E-lippuvaihtoehtoa ei ole.

Yöjuna lähti Warszawa Wschodnian, eli Varsovan itäiseltä rautatieasemalta klo 17.49. Junaan noustessa vaunuisäntä katsoo liput ja passit ja pitää liput itsellään. Kalusto on klassisen vanhaa, joissa matkustetaan kolmen hengen hyteissä. Hytit voivat olla myös sekaosastoja, kuten paluumatkalla oli.

Olipa kerran Intialainen, Ranskalainen ja Suomalainen. 

Tunnelma vaunussa oli yllättävän kansainvälinen. Oman hyttini jaoin Ranskalaisen ja Intialaisen kanssa. Myös hytillinen muita suomalaisia oli. Matkalle lähtiessäni en odottanut ystävystyväni mutta 17 tuntia samassa hytissä saa tutustumaan. Ranskalainen oli lähtenyt matkaan ilman paluulippua tarkoituksenaan liittyä vapaaehtoisena Azovin prikaatiin. Intialainen puolestaan asui New Yorkissa ja hänellä oli Ukrainalainen vaimo. Hän oli nyt matkalla ensimmäistä kertaa vaimonsa kotimaahan ja jatkoi vielä matkaansa Kiovasta Zaporižžjaan.

Chełm, viimeinen asema ennen Ukrainaa. Jännitystä on ilmassa. Valtioiden rajat tuntuvat konkreettisemmilta kuin koskaan.

Matka on pitkä ja rajalla seisoessa menee useampi tunti. Ensin puolalaiset tarkastavat passit. Sen jälkeen ukrainalaiset tarkastavat passit vielä pidemmän kaavan mukaan. Pakolliseksi mainittu sotatilariskit kattavaa matkavakuutusta ei kukaan kysynyt missään vaiheessa. Se on melko edullinen hankinta, 3-5€ per päivä.

Myös huumekoira kulki vaunut läpi ja kolmannen kerran hytin ohi kulkiessaan merkkasi meidät. Suloinen huumekoira tuli minun ja ranskalaisen väliin istumaan ja jäi tuijottamaan ranskalaista. Rajavartija tiukkasi, onko poltettu pilveä. Ranskalainen myönsi, että on kaksi vuotta sitten viimeeksi. Sitten alettiin levittelemään tavaroita mutta mitään kiinnostavaa ei meiltä löytynyt.

16 centin metrolippu - zetoneista lähimaksuun

Aamulla saavuttiin Kiovan Pasazhyrskyin asemalle noin klo 11 kymmenisen minuuttia aikataulusta myöhässä. Junan ikkunasta sota ei vielä suuremmin näkynyt. Joillain silloilla oli vartioasemia. Irpinin kaupunkiin oli rakentumassa tyylikkäitä uusia kerrostalokortteleita sodan alussa vaurioituneiden tilalle. 

Asemalta hankin Kyiv Starin Sim-kortin ja käteinen raha vaihtui läheisessä kauppakeskuksessa. Käteistä rahaa ei juuri tarvinnutkaan, sillä korttimaksaminen on yhtä yleistä kuin Suomessa. Muistaako muuten joku vielä Kyiv Starin, kun vuosituhannen alussa se tarjosi palvelun, jonka kautta saattoi netistä lähettää ilmaisia tekstiviestejä? Silloin en ymmärtänyt, että sehän on ukrainalainen matkapuhelinoperaattori. Telian asiakkaille Ukrainan vierailu on helpompaa, sillä Telian liittymiä saattoi käyttää Ukrainassa ilman lisäkuluja.

Ilmeisen tuore muutos Kiovan metromatkustamisessa on, että zetoneista eli poleteista on hiljattain luovuttu tai ollaan luopumassa. Tästä en löytänyt mainintaa ennalta netistä vaan Visit Ukrainekin neuvoi polettien ostoon. Mutta kun olin menossa lippukopille zetoneita ostamaan, täti huitoi pois ja osoitti automaateille. Automaattien kanssa törmää siihen ongelmaan, että ei pysty ostamaan mitään, jos ei ole käyttäjätiliä Kiovan joukkoliikenteen lipunmyyntijärjestelmään. Voit yrittää rekisteröityä automaatilla, mutta sekään ei onnistu, jos et saa matkapuhelimeen vahvistuskoodia läpi. Tästä selvittiin sillä, että paikallinen matkustaja osti minulle paperilipun kun annoin hänelle rahaa.

Matkustaessa huomasin, että osa porteista on varustettu lähimaksulaitteilla. Tämä ratkaisi lipunosto-ongelman. Joka asemalta voi kulkea porteista sisään maksamalla matkan lähimaksulla. Yhden metromatkan hinta on 16 centtiä riippumatta sen pituudesta. 16 centin hinta kannustaa jo joukkoliikenteen käyttöön. Kenenkään en enää huomannut käyttävän poletteja.

Sodasta tulee henkilökohtaista

Rautatieasemalta tullessa saavutaan Khreschatykin metroasemalle, aivan Kiovan ytimeen. Lyhyen kävelyn jälkeen tullaan Maidanin aukiolle. Ensimmäisenä tulee vastaan muistokulmaus, jossa kymmenet tuhannet liput, kuvat ja muistoristit seisovat kaatuneiden muistoksi. Pian muistokulmauksessa päivystävä veteraani johdatti minut pienen Suomalaisten osion luo. Sain heti vastauksen minua mietityttäneeseen kysymykseen.

Suomalaisten vapaaehtoistaistelijoiden muistolle.

Olin lukenut muutamia kirjoja Ukrainasta ennen matkaan lähtöä, mukana kaksi vapaaehtoistaistelijan kertomusta. Toisen kirjan tarina loppui vuoteen 2023 ja jäin miettimään, mitä on tapahtunut sen jälkeen. Onko mies hengissä, onko hän palannut takaisin Ukrainaan? Oletin että hän tulee palaamaan. Ja siinä hän oli, kuvana muiden kaatuneiden joukossa. Tuntui kuin joku läheinenkin olisi kaatunut, vaikka enhän minä häntä oikeasti tuntenut. Mutta kuitenkin saman ikäluokan kaveri samalta puolelta suomea.

Uuden ranskalaisen ystäväni kanssa kiersimme muistokulmausta monta kertaa etsimässä eri kansalaisuuksien ja joukko-osastojen muistopaikkoja. Molemmilla pyöri sama ajatus mielessä, päätyykö hän yhdeksi kuvaksi muiden joukkoon. Sodasta tuli heti kerralla paljon henkilökohtaisempaa.

Jonkun isä.

Muistoalueet eivät suinkaan rajoitu vain Maidanin aukiolle. Pyhän Mikaelin luostaria kiertävässä aidassa on satoja metrejä pitkä muistoseinä. Se on paikka, jossa usein voi nähdä presidentti Zelenskyin laskemassa muistoseppeleitä yhdessä vierailevien ulkomaalaisten valtion päämiesten kanssa. Mikä minut yllättikin, oli jo vuonna 2014 kertynyt valtava kaatuneiden määrä. Mikä Euroopassa kuviteltiin silloin matalan intensiteetin paikallisena konfliktina, oli jo täyttä sotaa. 

Hotel Ukraine - ilmahyökkäykset aitiopaikalta

Majoituksen olin hankkinut kuuluisasta Hotelli Ukrainasta, mistä niin monet uutiskuvat Maidanin aukiolta on kuvattu. Halusin varmistaa parhaat näköalat ja varasin 4 huoneen sviitin, kun se oli mahdollista 80€ / yö hintaan. Jälkikäteen saatoin todeta ettei, niille kolmelle muulle huoneelle ollut juuri käyttöä. Mutta ainakin saattoi tähystää ilmahyökkäyksiä parvekkeelta kahteen suuntaan.

Ennen matkaa oli ladattu ilmahälytysapplikaatio Alert!.  Ilmahälytyksistä varoittamisessa applikaatiot ovat tärkein menetelmä. Kaupungissa on monia alueita, joille ilmahälytyssireenit saattavat kuulua vain etäisenä kaikuna kaukaa. Metrossa matkustaessa ilmahälytys voi jäädä kokonaan huomaamatta. Ilmahälytyksen aluksi sireeni huutaa muutaman minuutin. Hälytyksen loputtua ei tule vaara ohi -merkkiä, vaan hälytyksen päättymisestä ilmoitetaan vain applikaatiolla. Tämä oli käytäntö Kiovan alueella mutta käytännöt voivat vaihdella Ukrainan eri alueilla.

Ilmahälytyssireeni Maidanin aukiolla.

Ensimmäinen päivä loi pettävän illuusion rauhallisuudesta mutta ilmahälytysten kanssa päästiin vauhtiin jo ensimmäisenä yönä. Sen tosin huomasin vasta aamulla applikaatiosta katsomalla, sen verran väsytti junassa huonosti nukutun yön jälkeen. Seuraavana yönä sen sijaan heräsin. Applikaatio ehtii hälyttämään muutaman sekunnin ennen sireeniä. Siirryin parvekkeelle tähystämään taivasta, kuten ilmatorjuntamiehen kuuluu. Vain pari minuutin päästä hälytyksen alkamisesta ilmatorjunta tulittaa kaupungin ilmapuolustuksen sisimmällä kehällä. Kaksi tykkiasemaa tulittaa yhtä kohdetta, pudotus, tilanne hallinnassa. Kohde tuhotaan noin kilometrin päähän Dneprin päälle. Olen varma, että pudotuspaikka oli tarkkaan valittu, jotta tuhotun droonin jäänteet putoavat kaupungin sijasta jokeen. Ilmahälytys on pian ohi.

Ilmatorjunta tulittaa Dneprin rannalla.

Yö loi illuusion tilanteen hallinasta. Tuona yönä tilanne olikin hallinnassa, mutta hyökkäys oli enemmänkin häirintäluonteinen kuin mikään strateginen isku. Seuraavana yönä sen sijaan koko Ukrainan kartta oli punaisena ilmahälytyksistä. Drooneja tuli huomattava määrä ja tällä kertaa mukana oli ohjuksiakin. Hälytyksen tullen asettauduin taas tähystämään itäistä taivaanrantaa. Pian samat sisäkehän tykkiasemat joen rannasta tulittavat, tällä kertaa kahta kohdetta mutta seuraa vain yksi pudotus. Seuraavaksi kuuluu droonien pörinä kaupungin yllä. Tällä kertaa tuli epämukava tunne, että tilanne ei ole hallinnassa. Huone korkealla hyökkäyssuunnassa ei ole paras paikka olla, joten päätin lähteä katsomaan missä hotellin väestönsuoja sijaitsee. Reitti väestönsuojaan ei ollut merkitty parhaalla mahdollisella tavalla mutta löytyi kuitenkin erästä tätiä seuraamalla. Hotellin tunnelma oli kaikkiaan rauhallinen. Henkilökunta oli aulassa paikoillaan. Väestönsuojassa parikymmentä ihmistä kökötti kyllästyneinä. Osa selvästikin oli jäämässä koko yöksi, osa vain hälytyksen ajaksi. Hälytys oli ohi vajaassa puolessa tunnissa. Pian sen jälkeen, kun oli ehtinyt takaisin petiinsä tuli uusi lähtö. Tämäkin hälytys oli ohi noin puolessa tunnissa ja loppuyöksi ehti vielä nukkumaan. Tämä yö opetti laittamaan vaatteensa valmiiksi pikaista lähtöä varten.

Hotellin väestönsuoja. Tarjolla oli vettä ja wifi, niillä ihminen pärjää pitkälle.

Muutamat droonit lensivät yöllä kaupungin keskustan ylitse ja putosivat Kiovan läntisiin kaupunginosiin osumatta tälläkään kertaa mihinkään sotilaalliseen tai muuhunkaan strategiseen kohteeseen. Minulle käsittämättömäksi asiaksi on jäänyt, miten ilmahyökkäysten tarkkuus voi olla samaa luokkaa kuin Saksalaisten V1-hyökkäysten aikanaan. Onko kysymyksessä laitteiden huonous vai ylipäätään välinpitämättömyys siitä mihin niillä osutaan?

Viimeisenä yönä ilmahälytys oli kaikista pitkäkestoisin, lähes viisi tuntia. Herätys kahden jälkeen ja taas taivaanrantaa tähystämään. Olisipa oma tuttu konekivääri kolmijalalla mukana parvekkeella. Starlink-jonot kulkevat pitkin taivasta, yksittäinen hävittäjä on nostettu torjuntaan. Yö alkaa tuntua pitkältä. Sovellus ilmoittaa monta kertaa kohonneesta uhkatasosta, ”increased air threat”. Ilmatorjunnan ulommilta kehiltä kuuluu tulitusta idän suunnasta. Mitään ei kuitenkaan pääse viimeiselle ilmapuolustuksen kehälle asti. Kolmen tunnin jälkeen aamu on jo sarastamassa. Ajattelen että paskan marjat, ei tästä tule helvettiäkään ja laitan nukkumaan. Ilmahälytys oli päättynyt seitsemän jälkeen, katsoin myöhemmin sovelluksesta.

Applikaatio hälyttää mutta elämä jatkuu

Yöherätykset vituttavat ja väsymys alkaa kumuloitumaan. Viimeisenä päivänä tuntuu, että on jo aikakin lähteä kotiin. Mutta ei sen enempää, ei ilmahälytyksiin liity minkäänlaista pakokauhua, kaupunki ei pysähdy. Kaupunkielämän normaalius hämmästytti aluksi. On helppo pysyä rauhallisena, kun paikallisetkin pysyvät. Ilmahälytyksen tullen kaikki jatkuu normaalisti, tuskin kenenkään käytöksestä huomaa mitään poikkeavaa. Omaksuin ajatuksen, että on turha reagoida jos mitään ei näy eikä kuulu. Uhka saattaa olla pitkälti yli 100 kilometrin päässä hälytyksen alkaessa ja todennäköisesti se pudotetaan hyvissä ajoin ennen Kiovaa. Toisaalta, uhka saattaa olla vain parin minuutin päässä.

Ilmahälytys keskeytti baletin. Voisiko kuvasta päätellä että meneillään on ilmahälytys?

Epäilemättä kaupunkilaiset ovat reagoineet ilmahälytyksiin toisella tavalla sodan alussa vuonna 2022. Mutta on selvää, ettei kansakunta voi elää vuosia juoksemalla pommisuojaan jokaisesta hälytyksestä, joita on paljon. Ilmauhkan luonne on myös muuttunut toisen maailmansodan vuosista tai kylmän sodan uhkakuvista. Enää kaupunkeja eivät uhkaa satojen pommikoneiden muodostelmat, joiden jäljiltä palavat kokonaiset suurkaupungit ja kymmenet tuhannet kuolevat yhdessä yössä. Mutta silti lähes joka yö joku Ukrainassa voittaa huonon onnen lotossa ja hätäisesti kyhätty lentohärveli lentää kotitalon seinään räjähdyspanos mukanaan.

Kuvittelin itseni niiden tykkimiehistöjen asemaan, jotka päivystävät asemissaan Dneprin länsirannalla alle kilometrin päässä Maidanin aukiolta. Työ on aika vastuullinen. Tiedät että sinun jälkeesi ei ole enää seuraavaa puolustuslinjaa ja takana on Kiovan keskusta. Parasta osua.

Tykkimiehet päivystävät Maidanin aukio takanaan. Vastuullinen työ.

Ilmatorjuntamiehen näkökulmasta mielenkiintoista on ammusilmatorjunnan renessanssi ukrainan sodan myötä. Yhtäkkiä vanhentuneeksi kuvitellulle kevyelle tykkiaseistukselle onkin huutava tarve. Tässä piilee se Ukrainan ”droonimuurin” ydin, monikerroksisesti syvyyteen porrastettu ja keskitetysti johdettu kevyt ammusilmatorjunta, joka on ympärivuorokautisessa valmiudessa. Harva droonimuurikeskusteluun osallistuva juurikaan ymmärtää mistä on keskustelemassa.

Omantunnon kysymyksiä

Vierailu sodassa olevaan maahan herättää tunteita ja saa pohdiskelemaan omantunnon kysymyksiä. Onko oikein, että tulen sotatilassa olevaan maahan ihmettelemään turistina ja voin lähteä pois, kun haluan. Moni ulkomaalainen on avustustyössä tai liittymässä vapaaehtoisena armeijaan, kuten ranskalainen ystäväni oli tekemässä ja minä vain turisti. Tätä pohdin iltaa istuessamme ja sain helpotuksekseni hyväksynnän. Onhan lopulta maalle hyväksi, että joku tulee, käyttää rahaa ja kertoo näkemästään. Ja olihan Visit Ukrainekin toivottanut tervetulleeksi! Lopultakin jätin jälkeeni monta sataa euroa, mikä on paljon parempi tuen osoitus kuin jos olisin pysynyt kotona pitämässä peukkuja pystyssä.

Kiova - idän mahtavin kulttuurikaupunki

Sodan keskelläkin Kiova on valtavan hieno kulttuurikaupunki. Kiova on karistanut neuvostohenkisyyden harteiltaan paremmin kuin moni muu entisen itäblokin pääkaupunki. Sodan voi lähes unohtaa, jos applikaatio taskussa pysyy hiljaa. Katukuvassa selkein merkki sodasta ovat rekrytointikampanjat ja hallintorakennusten tiukentuneet turvatoimet voi huomata. Talot eivät jää seisomaan sortuneina ja mustaksi palaneina. Sodan alun jäljet on jo korjattu, jälleenrakennus on jatkuvaa. Etulinjan kaupungit ovat tietenkin toinen tarina.

Ilmahälytys aiheutti ylimääräisen väliajan balettiin. 

Tärkein odottamani kulttuurielämys oli vierailu Ukrainan kansallisbaletissa, mikä on yksi hienoimpia baletteja Euroopassa. Sain hyvinkin Ukrainalaisen balettikokemuksen, esitys keskeytyi kahdesti ilmahälytykseen. Hälytys tuli hiljaisesti taskussa tärisevistä matkapuhelimista ja vastentahtoisesti ihmiset poistuivat salista lämpiöön tai oopperatalon edustalle odottelemaan, josko hälytys olisi pian ohitse. Hälytys olikin lyhyehkö, parikymmentä minuuttia ja vain viisi minuuttia hälytyksen päättymisen jälkeen katsojat olivat jo takaisin salissa ja tanssijat lavalla. Show must go on! Toinen hälytys tuli esityksen ollessa jo lopuillaan. Arvelin että tässä tulee menemään pidempään ja lähdin kaljalle. Olinkin oikeassa, hälytys kesti pari tuntia eikä esitys enää jatkunut. 

Katumuusikot olivat taitavia. 

Kiovan ravintolatarjonta on laajaa ja laadukasta. Hintatasokin on ainakin puolta halvempaa kuin Suomessa laadun yhtään kärsimättä. Digitalisaatiossa Ukrainaisassa ollaan toisilla aloilla Suomea edellä, varsinkin ravintoloissa. Monin paikoin laskun sai maksettua ja jaettuakin suoraan pöydästä QR-koodin skannaamalla. Kätevää ja nopeaa! Sota kiihdyttää innovaatioiden tahtia.

Myös kehonkulttuuria voi harjoittaa valtavalla ulkoilmasalilla lähellä Hidroparkin metroasemaa.

Rajoilla on merkitystä

Kiova teki pysyvän vaikutuksen ja jätti halun palata vielä takaisin. Viisi päivää riitti vain pintaraapaisuun, näkemättä jäi paljon. 

Paluumatka sujui tavanomaisen yllätyksettömästi. Varsovaan saavuttiin aamupäivällä tunnin aikataulusta myöhässä. Schengen-Euroopassa kasvaneelle Ukrainassa vierailu auttaa tuntemaan rajojen ja liittokuntien merkityksen. Koskaan aikaisemmin palaaminen Naton ja Euroopan Unionin alueelle ei ole tuntunut yhtä hienolta.

Lopuksi

Ajallisesti matkakertomus sijoittuu syyskuun puoliväliin 2025. Vielä matkan jälkeenkin jätin sovelluksen matkapuhelimeeni muistuttamaan ilmahälytyksistä, ilman ääniä tosin jotta sivulliset eivät järkyty. Näin halusin pysyä konkreettisemmin kiinni Ukrainan tapahtumissa kun tuttujakin jäi Kiovaan. Vaikka rauhaa suunnitellaan, hälytysten tahti ei ole ainakaan hiipumassa.

Jos suunnittelet matkaa Ukrainaan, aloita valmistautuminen lukemalla Maxim Fedorovin teokset. Hänen kirjat tarjoavat erinomaisen johdatuksen ukrainalaiseen kulttuuriin ja kertovat monta mielenkiintoista yksityiskohtaa. Slava Ukraini! Yobana rusnya!

Matkaopas Tiranaan

Välilaskun kautta Tiranaan

Tiranaan matkustaa Helsingistä sujuvimmillaan noin kahdeksaan tuntiin. Suoria lentoja ei ole, vaan välilaskulliset reitit kulkevat yleensä esimerkiksi Saksan, Italian tai Varsovan kautta. Jos olet valmis pörräämään vaihtolennoilla vuorokauden ympäri Eurooppaa, saatat saada parilla sadalla meno-paluu -matkan. Mukavampiin yhteyksiin saa panostaa selvästi enemmän.

Suhaa taksilla Tiranassa

Tiranan lentoasemalle saavuttaessa kannattaa panostaa parikymppiä taksimatkaan, eli pari tonnia paikallisessa valuutassa. Onnikkakyytiä voi joutua arvuuttelemaan aikansa. Esimerkiksi Google-maps ei osaa kertoa Albanian julkisesta liikenteestä mitään, sen verran mystistä se on. Ylipäätään Tiranan alueella tai juurikaan koko Albaniassa ei ole muunlaista kuin pyörillä kulkevaa julkista liikennettä.

Skanderbergin aukio on Tiranan ydin.

Taksimatka keskustan liepeiltä lentoasemalle kesti 52 minuuttia, vaikka kilometreissä matka oli vain 15. Liikenne Tiranassa matelee mutta sitten kun baana aukeaa, painetaan kaasu pohjaan. Ruuhkat ovat kovia ja liikenne kaupungissa kaaottista. Vain kokeneen kovahermoisen rattimiehen kannattaa harkita auton vuokraamista. Jo pelkkä taksin kyydissä istuminen saattaa hirvittää. 

Mersut parkkiin mihin huvittaa

Auton voi parkkeerata Tiranassa kätevästi mihin huvittaa. Parkkipate ei ole vielä laajentanut toimintaansa Tiranaan ja paikallisviranomaiset eivät ole sakotuksessa erityisen aktiivisia. Paikallinen asiantuntija antoi parkkeerauskulttuurille loogisen selityksen. Jos haluat jättää autosi päiväksi vartioidulle parkkialueelle, saatat maksaa siitä 50€ vuorokausi. Mutta jos jätät autosi yöksi mihin lystää, saatat huonolla tuurilla saada sakon ja jos maksat sen kahden viikon sisään, saat alennuksen ja pääset noin kympillä. Isoimmat mustat autot kuuluvat yleensä Mafialle ja niitä poliisikin tietää olla sakottamatta. Poliiseja on paljon mutta he näyttävät eläkeiän jo ylittäneiltä. Jossain kaaottisen risteyksen keskellä nojaillessaan he vaikuttavat tehokkuudessaan poliisiopistoelokuviin verrattavalta yksiköltä.

Tiranassa voi pysäköidä miten huvittaa.

Albanialaisten suosikkiauto on Mercedes. Vanha mutta tyylikäs 90-luvun Mercedes on Albaniassa edelleen kova peli. Muutoin halvan hintatason Albaniassa polttoaine on yllättävän kallista, lähes samanhintaista kuin Suomessa. Heikko valuutta tekee tuontitavarasta kallista, minkä huomaa polttoaineen lisäksi myös paikallisten ja tuontituotteiden hintaeroina.

Vaihda leket taskuun kaupungilla

Turistille edullisin tapa vaihtaa paikallista valuuttaa, Lekejä, on tuoda mukanaan tarvitsemansa määrä käteistä euroina ja vaihtaa ne kaupungilla. Lentoasemalla kannattaa valuuttaa vaihtaa vain taksimatkan verran. Vaihtokurssit kaupungilla ovat paremmat, missä valuutan vaihtopisteitä on joka kulmalla. Pankkiautomaatista käteisen nostaminen on kallein vaihtoehto.

Korttimaksujen varaan ei kannata jättäytyä. Se on mahdollista tyylikkäämmissä ravintoloissa ja kaupoissa, mutta ei suinkaan joka paikassa. Niissäkin on usein vain yksi korttipääte, jota lähdetään sitten etsimään, kun turisti kysyy korttimaksua. Toisissa paikoissa hyväksytään käteismaksut euroina, mutta vaihtorahat saat lekeinä. Vaihtokurssi tekee hintojen vertailemisen helpoksi. Tuhat lekeä on melko tarkkaan kympin euroissa.

Tirana - melkein kuin Boratin kotikaupunki

Kauniin kaupungin takia ei kannata lähteä matkalle Tiranaan. Arkkitehtuurin ihailemiselle on huomattavasti parempiakin kohteita. Yleisilmeeltään kaupunki on melko vastenmielinen. Monta kertaa mielessään voi kuvitella tulleensa Boratin kotikaupunkiin, vaikka aaseilla kaupungissa ei enää ajetakaan.

Boratin kotitalo?

Tyypillisesti kommunismista kärsineille kaupungeille kaavoituksesta ei ole tietoakaan. Borat-tyyppiset korttelit ja kaupungin loistokkaimmat rakennukset voivat esiintyä vierekkäin. Kaikesta karuudestakin voi löytää kuitenkin mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Pohjoismaiseen rakennustapaan tottunut voi esimerkiksi hämmästellä sähkökytkentöjä ja ilmajohtojen määrää. Ne ovat aina hyvä kuvaaja valtion kehityksen tasosta. Oppaana toiminut paikallinen professori antoi kuitenkin asioille perspektiiviä vertaamalla tilannetta 10, 20 ja 30 vuoden taakse. Kehitys on ollut nopeaa, vaikka takamatka EU-maihin on edelleen suuri. Albania oli viimeinen kommunistisesta yksipuoluejärjestelmästä luopunut maa Euroopassa.

Täällä pääset pian pelaamaan viimeiset rahasi casinolla. Vieressä katsotaan edullisesti jalkapalloa.

Keskustan ympärillä on monia hulppeita rakennushankkeita menossa. Skanderbergin aukion ympärille rakentuu tornitaloja, jollaisia ei Suomessa olekaan ja vaikuttavan Air Albania stadionin taustalle on valmistumassa ison rahan hotelli- ja casinoalue. Valmistuvat rakennushankkeet tulevat lisäämään kontrasteja kaupungin sisällä entisestään. Kaupunkiasumisen hintojen nousu on ollut Helsinkiäkin vauhdikkaampaa. Kaupungin pääkatu on aikanaan Mussolinin avustuksella rakennettu. Muutoin kaupungissa kurvaillaan melko kapeita katuja.

Enver Hoxhan hyvien töiden kunniaksi rakennetulle Tiranan pyramidille on jälleen löydetty käyttöä.

Panoraamakuva Pyramidin huipulta.

Hoxhan hyviin töihin kuului tehdä Albaniasta maailman ylivoimainen ykkönen bunkkerien määrässä.

Ilmajohdot ovat hyvä kuvaaja maan kehityksen tasosta. 

Dajti-vuorelle rauhoittumaan

Tirana sijaitsee kolmelta puolelta kukkuloiden ympäröimänä, joita osaa voi vuoriksikin kutsua. Skanderbergin aukiolta on alle 10 kilometrin matka Dajti-Express kondolihissin ala-asemalle, jolla pääsee lähelle Dajti-vuoren huippua yli kilometrin korkeuteen. Taksimatka maksaa sinne noin tuhat lekeä. Vuoren juurella voi hämmästellä kaupungin hallitsematonta kasvua. 90-luvun alusta tähän päivään kaupungin asukasluku on kasvanut kolmesta sadastatuhannesta miljoonaan. Ja me luulimme, että Helsinki kasvaa nopeasti. Osana laitakaupungin jätehuoltoa albanialaiset kippaavat roskansa vuorille ja ehkä polttavat ne jos jaksavat. Ylempänä, mihin he eivät jaksa enää kantaa roskiaan, luonto on kaunista. Dajti-Express tarjoaa rauhallisen hetken poissa Tiranan hälinästä. Lähinnä turisteille suunnattuna palveluna hissiliput ovat paikalliseen hintatasoon nähden kalliit, 14€.

Dajtin-päältä avautuu mukavat maisemat.

Joka kahvila on kissakahvila

Kulkukoiria ja -kissoja vilisevässä Tiranassa ei tarvitse erikseen maksaa kissakahviloista. Siellä lähes joka ravintola on kissaravintola. Mukavan paikan ravintolan sohvalta löytänyt kissa ei välttämättä vaivaudu väistämään vaan jää seuraksi. Paikalliset kissat pitävät pihvistä, kokeilin. 

Sosiaalihuolto Albaniassa perustuu kerjäämiseen. Suomalaista puistattaa minkälaisia ihmiskohtaloita on jätetty kadulle lojumaan. Paikallinen kerjäläisten erikoisuus on punnita ohikulkijoita kolikkoa vastaan.

Albanian hyväksi puoleksi paikalliset mainitsivat sen, että Albania on harvoja paikkoja maailmassa, jossa muslimit ja kristityt tulevat hyvin toimeen keskenään. Tätä onkin pidettävä saavutuksena. Albanian lähihistoria onkin jokseenkin tasaisempi verrattuna muihin Balkanin maihin. Albania on muslimienemmistöinen maa, mutta siitä huolimatta burkhia näkee enemmän Helsingin katukuvassa.

Kaljottelulomalle Tiranaan

Ravintoloissa istuminen on Tiranan parhaita puolia. Kupin kahvia saat mistä tahansa eurolla. Albaniassa on maailman eniten kahviloita asukasta kohden. Mukavia dürüm-rullia saa kolmella eurolla ja paremmankin döner-annoksen oluen kera seitsemään ja puoleen euroon. Parilla kympillä saa sujuvasti istua hienommassakin À la carte -ravintolassa. Paikalliset ruoat eivät tosin tehneet vaikutusta.

Kaljottelulomaa kaipaavilla Albania on ykköskohteita. Samalla rahalla saa Albaniassa 3–4 kaljaa siinä missä suomessa yhden. Paikalliset oluet, kuten Korça, ovat kelpo tavaraa ja maksavat vain reilu pari euroa pullo ravintolassakin. Tuontioluet ovat hieman kalliimpia. Paukun paikallista rakia saa samoin parilla eurolla. Skanderberg-brandy on brandyjen joukossa laatutuote, mutta edullinen tuliainen. Tosin paikalliset kutsuvat sitä Skanderberg-konjakiksi, koska heitä eivät EU:n nimikesuojat vaivaa. Vientiin sama tuote lähtee brandyn nimellä.

Sulautuakseni joukkoon otin savukkeen suuhuni. Huom: savuketta ei ole sytytetty.

Minulle, joka ei ehtinyt suomessa kokemaan ravintolatupakointia, oli Albaanien sisällä röökaaminen uusi elämys. Muutoinkin ravintolakulttuurissa on eronsa. Albanialaisissa ravintoloissa kaikki istuvat pyödissä ja kaikki tilaavat pöydistä. Tiskillä ei tungeksita, eikä kalja kourassa vaellella pitkin ravintolaa. Pöydästä tilatessa ongelmaksi voi tulla, ettet tiedä mitä tilata. Listoja ei ole monessakaan paikassa, usein on kuitenkin QR-koodit skannattavaksi, joilla ei taas tee mitään ilman toimivaa nettiyhteyttä. Yleensä ravintoloissa on kuitenkin wifi-verkko, johon voit kysyä salasanaa.

Tavallinen tapa on, että koko pöytäseurueen lasku laitetaan yhteen. Jotta illan päätteeksi ei tarvitse ihmetellä, parasta on koko porukan varata lekejä tarpeeksi taskuun. Laskun pilkkominen jälkikäteenkin onnistuu, mutta se ottaa aikansa, jos yhdellä on euroja, toisella lekejä ja kolmannella vain kortti. Suomeen verrattuna ravintolakulttuuri on alkuiltapainotteisempaa. Seuraavaan aamuun asti auki olevat discoteekit löytyvät Bllokun alueelta Enver Hoxhan naapurista.

Hoxhan kämppä. Enver Hoxha oli kohtuuden miehiä asumisen suhteen verrattuna esimerkiksi Romanian Ceaușescuun.

Albania pääsi yllättämään sillä, että ainakin yhdessä asiassa sääntely oli EU-Suomea tiukempaa. Yritin tilata Skanderberg-brandya muutaman minuutin yli puolen yön, mutta se ei onnistunut. Kaljan sen sijaan sain. Kysymys oli siitä, että väkeviä alkoholijuomia ei enää saa anniskella puolen yön jälkeen. Paikallisen professorin avustuksella pääsin pian kuitenkin rikkomaan lakia ja sain brandyni.

Liikuntalomalle Tiranaan? 

Ei kannata. Jalkapalloa lukuunottamatta monia lajeja harrastetaan hyvin puutteellisissa puitteissa. Esimerkiksi Tiranassa ei ole yhtään käyttökelpoista yleisurheilukenttää. Kaupungin puistosta löytyy kyllä yksi uudehko kenttä, mutta se on surkeudessaan kuuluisaa Hakunilan kenttääkin monin verroin onnettomampi esitys. Kysyin paikallisen professorin näkemystä onko kysymyksessä ammattitaidon puute vai korruptio. Vastaus oli selvä, korruptio. Jättämällä urakka sopivasti kesken jää välikäsien taskuun parempi kate. Mafia on aktiivinen osallinen rakennushankkeissa ja on myös kiinnostunut kuntosalibisneksestä rahanpesutarkoituksessa. 

Tiranan ainoan yleisurheilukentän heittorinki. 

Albanian olympiakomitean puheenjohtaja kertoi fasiliteettien kehityksestä mainiten tämänkin kentän. En viitsinyt kysyä onko hän itse vieraillut kentällä. Olympiakomitealla oli kuitenkin hyvin suurisuuntaisia suunnitelmia olosuhteiden kehittämiseksi. Jos ne jonain päivänä toteutuvat, voi Albaniasta tulla Euroopan parhaita harjoitusleirikohteita. 

Kodittomat olivat löytäneet kentän välinekatokselle parempaa käyttöä. 

Minun matkani tarkoitus oli osallistua kansainväliseen urheilujohtamiseen liittyvään koulutusprojektiin. Kuulimme Albanian lentopallo- ja tennisliittojen strategioista. Mielenkiintoisena yksityiskohtana opin, että tennis on ollut Albaniassa ylipäätään sallittua vasta hieman yli 30 vuotta. Hoxhan kommunistihallinnossakin tiedettiin, että tennis on juppien harrastus. Siinä on vähän erilaiset lähtökohdat lajikulttuurin kehittämiseen.

Palaa kotiin ajoissa tai lähde kiertämään Albaniaa

Kovin montaa päivää ei kannata varata pelkästään Tiranassa lomailuun, kaupunki on nopeasti nähty. Pidempää Albanian lomaa varten kannattaa lähteä kiertelemään maata. Pinta-ala on Suomeen verrattuna pieni, maan päästä toiseen on noin 400 kilometrin ajomatka. Ihmeteltävää riittää kauniilla rannikkoalueella tai sisämaan vuoristoseuduilla. Muutamassa päivässä ehtii nähdä paljon. Esimerkiksi rannikkokaupunki Durrës on sopiva päivämatkakohde Tiranasta.

Kotiin palatessa

Tiranan Nënë Terezan lentoasemalla on modernit, Helsinki-Vantaan kaltaiset läpivalaisulaitteet, mikä tekee turvatarkastuksesta sujuvaa. Sen jälkeen kaikki matkustajat menevät passin tarkastuksen läpi, koska ollaan Schengen-alueen ulkopuolella. Tässä vaiheessa kannattaa heilutella ja huutaa EU-passia, koska silloin voi päästä jonon ohi EU-passeille tarkoitetuille porteille. Jos jää koko porukan perään hiljaa seisomaan, saa viettää jonossa pitkän tovin.

Meanwhile in Leningrad

Kertomus Venäjän matkasta oli odottanut julkaisuaan jo pitkään lähes valmiina luonnoksena. Nyt oli aika viimeistellä teksti valmiiksi.

Länsimaisen ihmisen mielessä Venäjään liittyy tietynlaista "meanwhile in Russia"- eksotiikkaa. Kun junavuoro Leningradiin lähtee lähes vierestä, päätin mennä katsomaan mitä siellä Venäjällä oikein tapahtuu.

Pietari on Leningrad! Alati nimeään vaihtavan kaupungin kulloistakin nimeä on välillä vaikea muistaa.

Rajan ylitystä ei ollut vaikea huomata. Pian junan ikkunasta näkyi teollisuushalli, jonka savupiippu oli juuriaan myöten tulessa ja ukot seisoivat vieressä ihmettelemässä ilman kummempaa kiirettä. Maaseutumaisemassa vilahtelivat Lada Nivat siellä täällä, jotka kaupunkiin tullessa vaihtuivat tyyttäileviin ja luovasti parkkeerattuihin uusiin katumaastureihin.

Pietarin suomenrautatieasema on varsin lähellä Neva-jokea. Neva-joen rantaa lähestyessäni tunsin paskan hajun voimistuvan. Mietin siksikö suomalaiset aina niin innokkaasti ovat tarjoamassa venäläisille vedenpuhdistustekniikoitaan. Ilmiö jäi kuitenkin vain tilapäiseksi. Ensivaikutelmastaan huolimatta Neva-joki sivuhaaroineen ja kanavineen osoittautui hyvin kauniiksi, jopa romanttiseksi ympäristöksi.

Näkymää Nevan yli, taustalla amiraliteetin ranta.

Pietari on kaupunkina hyvin vaikuttava. Kyseessä on Euroopan neljänneksi suurin kaupunki, Moskovan, Istanbulin ja Lontoon jälkeen. Pietarissa vanha on vanhaa ja uusi on uutta. Siinä missä esimerkiksi Belgradissa tai Tallinnassa ei olla kaavoituksesta kuultukaan, Pietarin kaupunkikuva on säilynyt eheänä. Kaupunki on siisti ja turvallisen tuntuinen esimerkiksi Helsinkiin verrattuna. Palvelut ovat myöhään auki ja ilta-aikaan kaupungilla liikkuu muitakin kuin kapakoihin pyrkiviä kansalaisia, eikä häiriköivistä nuorisojengeistä ole tietoa. Toisin kuin Suomessa, kaupunkikulttuuri Pietarissa on tässä suhteessa eläväistä. Kotimaamme tilanteesta saamme kiittää ay-liikkeiden ja uskovaisten sääntöjen sanelemaa satavuotista hirmuvaltaa, joka vasta viime vuosina on alkanut murtumaan.

Se kuuluisa Iisakin kirkko.

Kaupungin kaduilla ja metroissa ihmisistä välittyy kuva nöyrästä kansasta, joka ymmärtää olla ihmettelemättä lähes demokraattisten vaalien puoliksi järjestetyiksi tiedettyjä tuloksia. He tietävät sen, että jos asiaa ihmettelee liian suureen ääneen, saattaa pian löytää itsensä tekemästä seuraa Aleksei Navalnyille lukittujen ovien takana. Helsingin katukuvassa taas näet toinen toistaan tiedostavampia ja yksilöllisempiä ihmisiä. Saattaisit sekoittaa heidät Itä-Afrikkalaisen Mursi-heimon jäseniin, jos he eivät olisi valkoihoisia. Moni näistä tiedostavaiston edustajista on jo siirtynyt post-science, tieteen jälkeiseen aikaan, jossa kuka tahansa voi ryhtyä valitsemansa alan auktoriteetiksi. Siihen ei tarvita akateemista loppututkintoa, riittää että kirjoitat blogia. Kun on löytänyt riittävän määrän samanmielisiä internetyhteyden päähän, voi muodostaa mukavan kuplan ja alkaa elämään omassa todellisuudessaan.

Pietarilaiset metroasemat olivat hyvin koristeellisia ja syvällä maan alla. Kampin liukuportaat tuntuvat Pietarin matkan jälkeen lyhyiltä. Pietarin metrojärjestelmä oli hyvin selkeä ja helppokäyttöinen esimerkiksi Tukholman metroon verrattuna. Jotenkin metroasemilla ja kaupungin kaduilla oli huomattavissa myös Venäjän EU:sta poikkeava turvapaikkapolitiikka. 

Siinä missä Suomessa, Venäjällä perse ei ole kauneusihanteiden keskiössä. Naisten yllä näkee vähemmän legginssejä ja farkkuja, enemmän hameita ja pitkiä takkeja eikä ensimmäisiäkään trikoita tai freddyjä. Fitnessinnostus ei ole vielä lyönyt läpi Venäjällä kansojen syvissä riveissä, vaikka tietoutta on alettu levittää jo ennen sotia.

Aikansa fitness-nainen. Fitness-nainen on myös hyvä työnainen! Huomaa harjoitusohjelma kuvan laidassa.

Venäläisten kymmenisen vuotta suomalaisia lyhyempi eliniänodote on nähtävissä kansalaisten kasvoilta. Naiset kulkevat heikoilla hemoglobiiniarvoillaan aneemisen näköisinä, kun taas miehet Venäjällä uskovat vielä tuhtiin elintasomahaan. Jos ei ole mahaa, niin ainakin mahorkka palaa. Sotahistorian museossa oli taas nähtävissä riveittäin venäläisten sotilasjohtajien vodkan turvottamia turpia. Runsasta sydänperäistä kuolleisuutta selittävä tekijä on nähtävillä urheilukaupoissa ja puistoteillä. Venäläiset eivät juokse, siinä missä Suomessa koukkupolvinylkät kansoittavat kadut ja puistotiet. Kiersin kaikki kaupungin kolmetoista Adidas-kauppaa. Viimeisimpiä vapaa-ajan kenkiä löytyy valikoimat, jollaisia Suomessa ei ole nähtykään. Sen sijaan juoksukengät saa yleensä valita kahden vaihtoehdon väliltä. Merkkituotteiden shoppailu ei Venäjällä ole ainakaan Suomea edullisempaa.

Syöminen osoittautui matkan vaikeimmaksi osuudeksi. Yleensä vertailen eri maiden ruokakulttuureita vierailemalla paikallisissa McDonalds ravintoloissa. Kokenut kriitikko voi huomata hienoisia vivahde-eroja erimaalaisten BigMac-hampurilaisten välillä. Toki tuntui turvalliselta aloittaa matkan kulinaristinen osuus jälleen maailman kansainvälisimmistä ravintolasta, McDonaldsista. Yllätyksekseni huomasin että Venäjällä on mahdollista päästä töihin McDonalds-ravintolaan ymmärtämättä käsitteitä CocaCola ja french fries. Pyrin tilamaan BigMac-aterian, odottamani hampurilaisen sain mutta juoma ja ranskalaiset jäivät puuttumaan siitä huolimatta että tähdensin "with fries and CocaCola". Tältä pohjalta voitte tietysti kuvitella englanninkielen yleistason Pietarilaisissa ravintoloissa. Englanninkieliset listat olivat varsin harvinaisia ja tarjoilijoiden kielitaito vielä harvinaisempaa, kannatti siis ainakin varmistaa että listassa olisi annoksen kuva jota osoitella. Venäläisen McDonalds-kokemuksen lisäksi odotin erityisesti erästä paikallista piiritysajan erikoisuutta, keitettyä kengänpohjaa. Se jäi kuitenkin kokematta.

Nykyään kissat pesivät tykistömuseon panssareissa.

1930-luvulta lähtien Neuvostoliitto tai Venäjä on jokaisella vuosikymmenellä osallistunut yleensä myös aloittamaansa konfliktiin. Se oli nähtävissä katukuvasta karulla tavalla. Vaikeasti invalidisoituneet, raaja-amputoidut tai näkönsä menettäneet sotaveteraanit kerjäämässä asepuvuissaan olivat tyypillinen näky metroasemilla. Melankolista slaavilaista iskelmää laulava sokea veteraani kosketti minua laulullaan niin syvästi, että hän oli ainoa lukuisista kerjäläisistä jolle hellyin antamaan rahaa. Toisella asemalla asepukuinen veteraani, jonka molemmat jalat olivat amputoitu polvien yläpuolelta raahusti lattialla pelkkien itsetehtyjen tynkien pehmusteiden varassa. Ei pyörätuolia, ei proteeseja, ei mitään. Näin hyvää huolta äitivenäjä pitää pojistaan, jotka ovat uhranneet terveytensä palvellessaan kotimaataan. Ehkä tämä kertoo, mitä tarkoittaa asua hyvinvointivaltiossa ja mitä ei.

Samoilla asemilla nuoret, 15-vuotiaan näköiset pojat kulkivat kohti palveluspaikkojaan. Näyttääkseen edes hieman miehekkäämmiltä näille 165 senttisille ja 50 kiloisille pojille oli puettu päälle toppatakit, joihin he melkein hukkuivat ja päähän laitettu koppalakit, niin suuret että niiden päältä tarjoilisi pizzan. Asetelma oli hyvin irvokas. Järjestelmä imee sisäänsä uusia nuoria ja toisesta päästä sylkee ulos terveytensä ja elämänsä uhranneita heitteille jääviä miehiä.

Näiden mietteiden myötä lämpimät suositukset Leningradille! Helpon junamatkan päässä on mahdollista päästä kokemaan venäläisyyttä ja aistimaan maailman historian käänteitä aidosti kiinnostavassa suurkaupungissa. Lopuksi vielä yksittäisiä huomioita matkan varrelta kuvien kera.  

Meanwhile in Russia. Jo ensimmäisenä matkapäivänä kaupungilla tuli vastaan kaksi apinaa.  Ensin nainen kulkee muina miehinä apina olallaan ja tämä mies oli kouluttanut apinansa kerjäämään. Vaatteiden lisäksi meikkiäkin oli laitettu poskiin inhimillisemmän ulkonäön saavuttamiseksi.

Museoitu venäläinen panssarintorjuntakoira. Neuvostoliitossa myös koirat tekivät konflikteissa osansa. Koiria koulutettiin hakeutumaan panssarivaunujen alle syöttämällä niitä omien vaunujen alta. Saksalaisten vaunujen läheisyydessä koirat vapautettiin ja jos ne pääsivät vaunun alle, niiden kantamat miinat räjähtivät tai räjäytettiin. Menetelmä ei ensiyllätyksen jälkeen kuitenkaan saavuttanut sanottavaa menestystä. Yksi ongelma oli vaunujen hajussa. Koirat olivat tottuneet venäläisten dieselillä käyvien vaunujen hajuun kun saksalaisten vaunut kulkivat bensiinillä. Myös taisteluhirveä kokeiltiin sarviin kiinnitetyllä pikakiväärillä aseistettuna. Kokeilu osoittautui mahdottomaksi.

Mikhail Kalashnikovin pyhäinjäännökset, kello, silmälasit ja Nokian matkapuhelin. Voidaan kai sanoa, että Nokia on matkapuhelinten Kalashnikov.

Venäläinen palomies aseistettuna Kalashnikov-rynnäkkökiväärin vaahtosammutinmuunnoksella. Lisäksi näytille oli päässyt suomalainen RK ja Kalashnikovin airsoftversio.

Talvipalatsi, nykyään osa eremitaasin museota, on hyvin näyttävä niin sisältä kuin ulkoa. 

Talvipalatsin ensimmäistä kerrosta kiertäessä saatat pettyä savikippoja ja vanhojen kivien kokoelmia katsoessasi mutta toisessa kerroksessa sijaitsevat palatsin vaikuttavimmat tilat. 

Harry Potterin kirjasto sijaitsee talvipalatsissa. Kirjastohuone oli hyvin tunnelmallinen tila, kenties oma suosikkini. 

Eremitaasin seinät olivat täynnä idioottimaisia rokokoo-ajan maalauksia, muutoin taidokkaita taideteoksia mutta miksi hallitsijoille maalattiin vauvojen kasvot? Vaikka tuon ajan ihmiset olivat pienenpiä, kasvoivat he tiettävästi kuitenkin aikuisiksi.

Oliko kuvan malli kehitysvammainen vaiko sittenkin taiteilija?

Mikä erinomainen keksintö! Palatsin aukiolla päivystävät hevoset oli varustettu paskasäkeillä. Valitettavasti häntä ui seassa. 

Palatsin aukiolle johtaville kaduille oli pysäköity myös muutamia kusibusseja. Pietarin keskustassa ei ole mailla halmeilla puskia joiden takana pistäytyä kuten vaikkapa Helsingissä, joten kusibussit olivat mainio ratkaisu. Muutoinkaan ei tulisi mieleenikään kuseksia pitkin Pietarin historiaa havisevia kujia.

Laitakaupungilla pääsee kokemaan kaikkien rakastamaa neuvostoliittolaista betonibrutalismia. 

Tätä et näe Suomessa! Kun katsot kadulla ylöspäin näet sikin sokin risteileviä sähköjohtoja. Ehtaa itä-eurooppalaista hälläväliä insinöörityötä.

Työmiehet sutivat kerrostalon seinää pelkkien köysien varassa heijaten. Itä-Euroopassa työnteosta ei tehdä turhan vaikeaa. 

Suositukset seuraavaksi leirikohteeksi, nopea täysasfalttirata aivan Pietarin ydinkeskustan liepeillä.