Paneudutaan kuitenkin ensin siihen urheiluun. Jos ulkonäköpaineet kuuluvat urheiluun niin kuka niitä ulkonäköpaineita sitten asettaa? Vastaan; laji asettaa. Niitä ei aseta kieroutunut yhteiskunta, seksistinen media, perseitä kyttäävät miehet tai kilpasiskojen arvioivat katseet. Jokaiselle kilpaurheilijalle pitäisi olla hyvin selvää mikä on oman lajinsa vaatima optimikroppa. Jos ulkonäköpaineiden aiheuttajia aletaan kokemaan muualta kuin oman lajinsa vaatimuksista, on orientoitumisessa jokin mennyt pieleen.
Kun puhutaan pikajuoksusta niin turha niitä ylimääräisiä kiloja on juoksuttaa sitä rundia ympäri, siitä faktasta ei päästä mihinkään. Oman kehonkoostumuksensa kriittinen arviointi suorituksen optimoimisen kannalta on vaikeasti kohdattava asia. Mieluummin haetaan syytä tavoitteesta jäämiselle jostain muualta, keksitään vaikka mykoplasma. Jos ei hommat onnista, on hyvin halpa ja nopea tutkimus asettua peilin eteen, ottaa mahasta kunnolla kiinni ja katsoa mitä tarttuu käteen. Tai sitten kaivat valokuvan siltä ennätyskesältä ja vertailet itseäsi siihen. Tietysti jos tämän tilanteen eteen joutuu kesken kilpailukauden on pahasti myöhäistä. Jos taas tässä tilanteessa ollaan keskellä peruskuntokautta niin ei hätää, vielä on hyvin aikaa laihduttaa. Syöminenhän on mahtavaa, sitäkin täytyy harrastaa urakalla jossain vaiheessa vuotta että psyyke pysyy kasassa kilpailukausien läpi kuljottaessa. Ja jos tulosta tulee, ei dieetillä pysyminen tee edes tiukkaa.
Mutta kuinka kilpaurheilusta saa muodostettua itselleen sellaisen taakan että vuosittain on musertua sen aiheuttamien paineiden alle? Oltiin kuinka huipulla tahansa, pohjimmiltaan urheilun tulisi tuottaa iloa. Harvassa ovat ne urheilijat jotka musertuvat ulkoapäin asetettujen paineiden alle. Harva joutuu kantamaan kokonaisten kansakuntien odotuksia harteillaan. Ymmärrän kyllä että Kiinassa ja Pohjois-Koreassa järjestelmä saattaa asettaa sellaisia paineita, joita voi olla vaikea käsitellä. Suomi kuitenkin on melko ystävällinen maa tässä suhteessa. Uskoisin että suurimmalla osalla urheilijoista enemmän ahdistusta aiheuttavat itse asetetut paineet. Tavoitteita pitää olla, koviakin. Saattaa kuitenkin olla henkisesti helpompaa pitää ne omana ja lähipiirin tietona. Kun lähes jokaisesta harjoitusviikosta tehdään julkisesti tiliä ja asiat eivät kuljekkaan suoraviivaisen nousujohteisesti kohti asetettua tavoitetta, niin voisin kuvitella että ehkä siitä pientä extra painetta saattaa kertyä. Tämä on niitä nykyajan ilmiöitä joiden kanssa tämän päivän urheilijoiden on pärjättävä.
Laitan kuvan itsestäni lihavana.
On niitä ulkonäköpaineta miehilläkin. Ylimenokauden jälkeen pilkataan kaljamahaa, peruskuntokaudella saa mukavasti vähän lihasta mutta kesään mennessä on muuttunut jälleen kestävyysjuoksijan näköiseksi ja taas pilkataan. Missään vaiheessa ei ole oikeen hyvä. Kesällä olin täysin kappaleina, yhteen väliin en pystyny tekemään edes penkkiä. Donitsia ja refresmenttiä piti nauttia urheilun korvikkeena. Myöhemmin pystyin kuntoilemaan mutta en reenaamaan kunnolla, Voin kertoa että kuntoilu on perseestä. Kuntoilu on vain väistämättömän suorituskyvyn heikkenemisen hidastamista. Manaatiksihan sitä muuttu sillä yhtälöllä. Nyt ymmärrän kyllä paremmin Jani Sievistä ja Timo Jutilaa. Aikansa oli mahtava syödä mitä huvitti mutta sitten alkoo vituttaa läskinä oleminen. Kehtasin kuitenkin edelleen käydä uimahallissa. En silti epäillyt missään vaiheessa ettenkö pystyisi taas muuntautumaan urheilullisen näköiseksi kun sille tarve tulee.
Vuosien varrella on tullut kehitettyä useita ulkonäköön ja elämään liittyviä teoriota. Niitä en tässä yhteydessä lähde enempää avaamaan mutta heitän teidän pureksittavaksenne ajatuksen että ulkonäköpaineet edistävät kansanterveyttä.
- Meiki
PS: Jukka Pojan "pitää olla pikkasen pläski" on hirveetä skeidaa. Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen pitäis kieltää se. Että hyvää joulua vaan teille konvehtirasioidenne kanssa.
