Israel – Not so holy land

Day 1 - Jeesuksen synnyinsijoilla

Israeliin saavutaan yleensä Ben Gurionin lentoaseman kautta ja heti voi huomata saapuvansa sivistyneeseen valtioon. Kentän arkkitehtuuri on toimivaa ja vaikuttavaa. Rajamuodollisuuksista selviää kohtuullisessa ajassa, tai sitten satuin vain sopivaan saumaan sillä minun jälkeeni jono alkoi pitenemään.

Kysymyksiä kysytään kuin USA:n rajalla. Ensin kyseltiin peruskysymyksiä mihin olen menossa ja miksi. Sitten kysyttiin, kuka on mielestäni tärkein Israelilainen historiassa. Vastasin että Dana International. Naisvirkailija naurahti ja totesi, että sinusta ei ole harmia ja päästi menemään.

Matka jatkui junalla Jerusalemiin, mikä kesti alle puoli tuntia ja maksoi euroissa reilun vitosen. Junalipun saa ostettua asemalta automaatista. Paikallisella rautatieyhtiöllä on niin hyvät verkkosuojaukset, ettei sen sivustolle ole asiaa ostamaan lippuja vielä kotisuomessa ollessa. Valtaosan opasteista ollessa hepreaksi joutuu käyttämään päättelyä, että huomaa kummalle puolelle laituria mennä seisomaan tai millä asemalla ylipäätään on. Mutta silloin on varmasti päätepysäkillä Jerusalemissa, kun kaikki muutkin nousevat junasta.

Yits'hak Navonin rautatieasemalta matka jatkui paikallisella ratikalla. Lippu ostetaan lataamalla se Rav Kav -kortille tai moovit-sovelluksella. Parin ratikan ehtiessä mennä ohi sain opeteltua sovelluksen toimimaan. Lippu kannatti ostaa, sillä tarkastajat olivat heti samassa junassa.

Pois hyppäsin Damaskos gate -pysäkillä ja jatkoin kävellen halki vanhan kaupungin. Tie vei Jeesuksen jalan jälkiä via dolorosaa pitkin. Kovinkaan pyhää tunnelmaa en kokenut koulusta päässeiden palestiinalaispentujen riekkuessa pitkin katua. Kävelin ylös öljymäelle, jossa hotellini oli pyhän maan ytimessä. Ainakin joskus maineikas 7 arches oli parhaat päivänsä nähnyt.

Näköala öljymäeltä kohti vanhaa kaupunkia on komea.

Öljymäen rinteet ovat lähestulkoon kokonaisuudessaan yhtä hautausmaata. Paikallisen tiedon mukaan päästäkseen lepäämään parhaille paikoille joutuu pulittamaan satatuhatta euroa. Siinä kelpaa odottaa messiasta.

Myöhemmin iltapäivällä lähdin kävelemään samaa mäkeä alas. Kirkolta, jonka paikalla Jeesus ennusteli Jerusalemin tuhoa, paikallinen sutki tarttui mukaan. Hän kertoi olevansa paikallisen kirkon palveluksessa. Arvasin hänet sutkiksi mutta päätin että en anna itseäni liiaksi sutkattavan. Arvelin kuitenkin, että hänen kanssaan iltapäivän saa ehkä käytettyä tehokkaasti hyödyksi ja otin hänet oppaaksi Betlehemiin.

Betlehemiin ajettiin Itä-Jerusalemin halki ja Ariel Sharonin aikanaan pystyttämän turva-aidan viertä. Itä-Jerusalemin palestiinalaisalueet kukkuloiden rinteillä ovat karumpaa seutua ja maisema muuttuu siisteydeltään tavanomaisen arabimaan kaltaiseksi. Betlehemiin päästiin parissa kymmenessä minuutissa ilman pysäytyksiä tai tarkastuksia. Sillä on väliä, minkälaisissa rekkareissa ajetaan. Länsiranta on jaettu A- B- ja C-alueisiin, joiden hallinnointi on eri tavoin jaettu Israelilaisten ja Palestiinalaisten kesken. Omin neuvoin niillä seuduin ei kannata välttämättä ajella.

Betlehemin alueella joskus ollut rakennusbuumi on katkennut kuin seinään. Siellä täällä on keskeneräiseksi jääneitä kerrostaloprojekteja, eikä varoja niiden loppuun saattamiseksi ole. On taloja, joiden alakerroksissa asutaan ja käydään kauppaa mutta yläkerroksista talo on pelkkä betonirunko.

Kaikkiaan Betlehem on luotaansa työntävä paikka, johon pikavisiittikin riittää. Turistivirrat ovat kaikonneet, eikä souveniiri-shoppeja ole enää montaakaan auki. Ensin tuli korona ja sitten Gazan-sota, minkä takia Betlehem on pysynyt hiljaisena tällä vuosikymmenellä.

Sutki oli järjestänyt Kristuksen syntymäkirkolle ihan aidon oppaan, joka hyvin innostuneesti selosti tarinoita kirkon taustalta. Hän vei myös paikkoihin, jotka silloin olivat yleisöltä suljettuina, kuten kammioon, jossa ensimmäinen Raamattu käännettiin Euroopan markkinoille.

Kristinuskon pyhimmälle paikalle pääseminen oli kuitenkin lähellä pyhäinhäväistystä. Jeesuksen synnyinsijoille oli kahden ihmisen jono. Joskus sinne jonotettiin kolme tuntia, opas kertoi. Opas ystävällisesti halusi ottaa minusta kuvia ja käski koskemaan synnyinpaikan merkkinä olevaan hopeista tähteä, jonka ottomaanit ovat lattiaan istuttaneet. Minä taas olen tottunut siihen, että historiallisilla muistomerkeillä ei turhaan kosketa mihinkään ja kuvaaminenkin on hyvin rajattua. Samaan aikaan taustalla joku räpsi järjestelmäkamerallaan. Luolan syvennyksessä, jossa Jeesuksen seimen sanottiin sijainneen kaksi ihmistä istuskeli matkapuhelimiaan tutkien, kaapunsa perusteella toinen jopa henkilökuntaa. Yksi kiinalainen nainen näytti kuitenkin ottavan tilanteen tosissaan ja sopotti itsekseen Raamattu kourassaan ristin merkkejä tehden. Kyselin oppaalta kammion taideteoksista ja seinävaatteista, joita hän samalla itsekin sujuvasti kosketteli käsillään. Kohta alkaa kuulemma restaurointi. On siinä saatana restauroiminen.

Jeesuksen synnyinpaikalla.

Seuraavaksi minut istutettiin Jeesuksen kehdon paikalle. 

Vaikka en minkään uskonnon edustajana lähde hakemaan hengellisellä tavalla pyhiä kokemuksia, niin kyllä aina sieppaa, kun historiallisten kohteiden ylläpito on retuperällä. Simon puukirkossakin on jumalauta hartaampi tunnelma kuin Jeesuksen synnyinluolassa. Simon seurakunnan takatukka-suntio, joka uhkasi heittää oppilaiden kännykät vessanpyttyyn, olisi tarvittu myös Betlehemiin järjestystä pitämään. 

Paluumatkalla oli odotettu sutkauksen aika. Ennen matkaan lähtöä olin kysynyt pariin kertaan paljonko kuski haluaa Betlehemin reissusta. Hän kertoi, että lahjoitus kirkolle oman tunnon mukaan riittää. Olin tehnyt keskivertoa kirkkolahjoitusta suuremman ”lahjoituksen” oppaalle, tukenut paikallista kristittyä yhteisöä ostamalla matkamuistot yli markkinahinnan ja lopuksi tein ”lahjoituksen” kuskille kyydistä taksikuskille ihan käypään hintaan. Hän ei tietenkään ollut tyytyväinen ja jäi huutamaan uhkauksia auton ikkunasta. Kuvitteli kai saavansa satoja euroja. En tiedä sitten kuka koki itsensä eniten sutkatuksi. Betlehemin suuntaan ei ainakaan tarvitse enää seuraavina päivinä lähteä, se on nyt nähty.

Western wall, suomeksi itkumuuri.

Päivän päätteeksi kävelin vielä kertaalleen vanhan kaupungin halki ja kävin katsomassa itkumuuria. En halunnut mennä kuitenkaan rukousalueelle. Se ei ole minun asiani, vaikka sinne kertakäyttökipa päässä olisi päässytkin. Monet nuoret juutalaismiehet ja pojat olivat liikuttavan innoissaan päästessään heille pyhistä pyhimmälle paikalle. Vastaavaa intoa ei protestanttisessa kristillisessä perinteessä näe.

Day 2 - Sionistista turismia

Sionistiseen matkaan kuului tietysti Israelin militaristisen historian varaukseton ihannointi. Ammunition hill on kuuden päivän sodan muistokeskus, joka keskittyy erityisesti taisteluun Jerusalemista. Kuuden päivän sota on ehkä modernin historian hienoin voittoisien sotilasoperaatioiden sarja. Nämä 6 päivää vuonna 1967 pitkälti muovasivat Israelin rajat nykyiselleen. Muistokeskus nojaa pääosin audiovisuaalisuuteen, kalustoa ja varustusta on esillä niukalti. Noin komppanian verran asepalvelustaan suorittavia sotilaita oli yhtä aikaa saamassa historian koulutusta muistokeskuksessa. Sotilaiden sukupuolijakauma oli varsin tasainen. M4-karbiini sopii naisten käteen mainiosti.

Yksityiskohta johon Suomalaisena kiinnittää huomiota, on se että sotilaat kuljettavat aina joka paikassa asetta mukanaan lomalla tai palveluksessa. Ja lipas on aina kiinni. Aseissa on kuitenkin pieni patruunapesään laitettava lukkolaite, joka estää aseella ampumisen vaikka sen onnistuisi sieppaamaan. Tämä on osa paikallista turvallisuusjärjestelmää, koskaan aseistettu sotilas ei ole kovin kaukana. 

Parlamenttia eli knessetiä ei läheltä päässyt näkemäänkään. Turva-alue sen ympärillä on laaja. Kuitenkin käyskentely sitä ympäröivissä kauniissa puistoissa oli mukavaa vaihtelua vanhalle kaupungille. Puistosta löytyi kenen tahansa pimputettavaksi tuotu piano. Julkisia pianoja tuli vastaan muutama muukin.

Knesset lienee maailman tarkimmin suojattu parlamenttirakennus.

Knessetiltä takaisin kävely vei läpi sivistyneenpien juutalaisten kaupunginosien. Vain muutaman kilometrin kävely lännestä itään on kuin kävelisi maasta toiseen ja näinhän tilanne olikin vuoteen 1967 asti. Kaupungin vanhat jakorajat voi tuntea aivan toisella tavalla Kuin Berliinissä.

Seuraavaksi käyskentelen Golgatalle. Paikalla, johon Jeesuksen uskotaan haudatun, sijaitsee Church of the Holy Sepulchre, eli pyhän haudan kirkko. Tunnelma on vain vaivoin hartaampi kuin hänen syntymäpaikallaan Betlehemissä, eikä kirkon kunto tee kunniaa sille kristinuskon pyhimpänä paikkana. Kirkko vaikuttaa olevan ikuisena työmaa-alueena. Lattian vanerisuojaukset ovat museoituneet maahan ja tällä menolla jäävät vielä arkeologien kaiveltavaksi tulevaisuudessa. Syrjäisemmissä sivukappeleissa ihmiset ovat kirjoitelleet tusseilla terveisensä seinille tai raapustaneet nimensä puurakenteisiin. Tietyt aktiivisessa palveluskäytössä olevat osat oli pidetty siistissä kunnossa.

Terveisiä on kirjoitettu kirkon seinille kuin kapakan vessaan.

Jeesuksen haudalla kävijöitä oli onneksi paimentamassa pyhämies kaavussaan. Sinne ei sentään päässyt suoraan kävelemällä, vaan jonottaa piti kymmenisen minuuttia. Sisään työnnettiin neljä ihmistä kerrallaan. Nopeat ristinmerkit ja ulos. Viivyttelijät käskettiin pihalle.

Siellä lepää tai ainakin joskus lepäsi, näin uskotaan.

Day 3 - Ramparts walk, näe rähjäisyys ylhäältä käsin

Aloitan päiväni ramparts walk – kävelyllä vanhan kaupungin muurien ympäri. Toisaalla elämyksellinen aktiviteetti kuulosti täällä hienommalta kuin olikaan. Kävely jakaantuu kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen kierrokseen, jotka molemmat lähtevät Jaffa gate -portin liepeiltä. Lähdin ensin pidemmälle pohjoiselle kierrokselle. Käveltävää riittää, mutta nähtävää ei niinkään. Reitti kulkee pääosin muurien ympäröimänä, niin että ulospäin näkee vain väleistä kurkkimalla. Samoista väleistä kurkkivat aikanaan jordanialaiset tarkka-ampujat, jotka kiusallaan ammuskelivat jaetun kaupungin juutalaiselle puolelle. Sisäpuolella ei sitten paljoa olekaan katsottavaa, vain viereisten asuntojen ränsistyvät katot. Muutenkin silmät on parasta pitää kiinni maassa ja keskittyä kissan paskan väistelemiseen. Siellä täällä tulee kuitenkin vastaan mielenkiintoisia infotauluja muurien historian vaiheista. Ylhäällä muureilla saa kävellä myös rauhassa, vastaan ei tule montaa ihmistä.

Ramparts walk ylhäällä muurien välissä.

Maisemat eivät aina päätä huimaa. 

Jotain uuttakin on vanhaan kaupunkiin rakennettu. Ylhäältä löytyi siisti urheilualue. 

Eteläinen kierros on lyhyempi ja myös siistimmässä kunnossa. Näköalatkin avautuvat näyttävämmin kohti öljymäkeä ja Davidin kaupunkia. Tosin samat näköalat on mahdollista nähdä maksamattakin sieltä, mihin eteläinen reitti päättyy.

Muslimien viikon tärkeintä rukoushetkeä, perjantairukousta ei voinut olla kuulematta muureilla. Se kuului hyvin jopa hotellille öljymäen päälle asti. Muslimit ovat muita tarkempia omasta pyhästä alueestaan. Kalliomoskeijaa ympäröi suuri muurein ympäröity ja tarkoin vartioitu alue. Sinne ei ole turisteilla asiaa kuin tarkoin rajattuina aikoina aamuisin tiettynä viikonpäivinä. Silloinkaan moskeijan sisälle ei ole menemistä muilla kuin muslimeilla. Luulenpa että Al-Aqsan moskeijan seinille ei ole tusseilla töherrelty.

Perjantairukousta ei voi olla kuulematta.

Perjantairukouksen aikaan vanha kaupunki on harvinaisen rauhallinen, mutta sen päättyessä kujat täyttyvät tungoksesta. Samalla juutalaiset valmistautuvat sapattiin, paikkoja suljetaan ja ihmiset kiirehtivät koteihinsa. Perjantai on poikkeuksellista aikaa Jerusalemissa. Itä-Jerusalemissa sapattia ei juurikaan huomaa mutta juutalaisella länsipuolella kaikki on suljettu. Ihmiset vaeltelevat pyhävaatteissaan keskellä teitä pitkin hiljentyneitä raitiovaunulinjoja.

Poliittisia kannanottoja vanhan kaupungin juutalaisessa osassa, make Gaza jewish again. 

Minä vietin sapatti-iltani ihmettelemällä, miten järjestän itseni seuraavana päivänä Tel Aviviin. Pitikin valita vaihtopäivä sapatiksi. Luotin kuitenkin siihen, että jos Egyptissä sain järjestettyä itseni keskeltä Saharaa Kairoon yhdessä päivässä, onnistun myös järjestämään itseni 60 kilometrin päähän Tel Aviviin sapatista huolimatta.

Day 4 - Tel Aviv, kuin toiseen maahan

Lähdin aamupäivällä hotellilta kävelemään tietämättä millä ja milloin pääsen Tel Aviviin. Yön aikana hotellin liepeillä paloi henkilöauto. Ilmeisesti sitä ei kuitenkaan oltu poltettu levottomuuksien seurauksena vaan se oli palanut omin toimin seinään ajettuna. Kävelin Kristuksen ylösnousemuksen kappelin kautta, Chapel of the ascension. Nimensä mukaisesti paikka on vain kappeli, melko vaatimaton sellainen. Paikalla oli vain yksittäinen arabiukko myymässä pääsylippuja ja jeesus-krääsää samalla selostaen puhelimeensa. En enää yllättynyt paikan tilasta. Matkan varrelle osui myös Neitsyt Marian synnyinkappeli. Siinä oli jo huomattavasti enemmän uskottavuutta, sen ollessa kahden hyväntahtoisen nunnan ylläpitämänä.

Täällä Pontius Pilatus huusi Jeesukselle, Ecce homo - vitun homo. Vai miten se nyt menikään?

Israelissa liikennöi EU-Eurooppalaiselle vieras konsepti, sherut, eli pikkubussi, joka lähtee, kun se on täynnä. Mitään aikatauluja tai nettisivuja ei ole. Lähdin etsimään sheruteja parin netistä löytämäni vihjeen perusteella. Taksilla suhaaminen on suomen hinnoissa, joten se ei ollut ensimmäisenä vaihtoehtona.

Jos joku sanoo, että kyytejä ei ole, älä usko ensimmäistä sanojaa vaan selvitä asia itse. Älä varsinkaan usko taksikuskeja. Ensimmäinen vihje ei tuottanut tulosta, sheruteja ei lähde Jaffa streetiltä bussiaseman edestä. Mutta toinen vihje pitää paikkansa, sherutit lähtevät HaNevi'im ja Monbaz streetin risteyksestä. Sherutit ovat yleensä arabien ajamia, joita ei sapatti vaivaa. Tulin sopivaan aikaan, sherut on pian täynnä ja päästään matkaan. Matka Tel Aviviin kestää alle tunnin ja hintakin on sopiva, 35 sekeliä eli vähän vajaan kympin.

Tel Avivin bussiasemalle saapuessa säikähdän, onko kuski erehtynyt ja ajanut Afrikkaan. Hyvin karut korttelit ympäröivät bussiasemaa. Ensimmäistäkään juutalaista ei tule vastaan ainakaan kilometriin, vaan paikka näyttää ennemmin Eritrealta. Sapatista ei ole enää tietoakaan. Slummiutuva osa kaupunkia vaihtuu vähitellen trendikkäästi rappeutuneisiin hipster-kortteleihin.

Sairaalan ja päihdevieroitukseen kuuluvia ihmisiä lojui pitkin katuja.

Saavutan Air bnb -majapaikkani, joka sijaitsee Park HaMesilan laidalla. Huokaisen helpotuksesta, tuntuu hienolta olla perillä slummikävelyn ja Jerusalemin arabi-kaaoksen jälkeen. Missään muualla en ole nähnyt yhtä suuria elintasoeroja yhtä pienellä alueella kuin Tel Avivissa. Palestiinalaiskysymyksen lisäksi Israelilaisilla on myös itse hankittu siirtolaisongelma eurooppalaiseen tapaan. Afrikkalaiset eivät tosin ole aloittamassa intifadaa minä päivänä hyvänsä, joten Israelin mittakaavassa ei ongelma niin iso olekaan. Surkeudessaan Bryssel pääsee Euroopassa lähimmäksi Tel Avivin slummikortteleita.

Park HaMesila on varsinainen hipstereiden taivas. Puisto on rakennettu vanhan rautatieuran päälle. Viereisistä ravintoloista haetaan kallista pizzaa, joka jaetaan ystävien kanssa viinien juoden. Toisaalla soitetaan kitaraa ja lauletaan piirissä nurmikolla istuen. Toiset joogaavat ja jumppaavat tai kanniskelevat typeriä pikkukoiriaan sylissään. Mikä ihana tapa viettää sapatin viimeisiä tunteja. Täältä löytyy se Israelin Euroviisuista kiinnostunut kansanosa.

Park HaMesila, hipstereiden paratiisi.

Israelissa vierailevan ei kannata jättää Tel Avivia väliin. Israelista voi jäädä kovin yksipuolinen kuva, jos vierailee vain Jerusalemissa. Monesta kaupungista kirjoitetaan ”vibrant city” mutta Tel Aviv todella on sitä. Tel Avivissa näen ensimmäiset homoseksuaalit aiemmin kuin ensimmäistäkään miestä kipa päässään, tosin vain parin minuutin erolla homoseksuaalien hyväksi. Ensimmäiset haredit Tel Avisissa näkyivät vasta lähtöpäivän aamuna juna-asemalla. Miten virkistävää tuntea olevansa normaalien ihmisten keskellä.

Tel Avivin pitkä ja eläväinen ranta on kaupungin sydän.

Tel Avivin kilometrejä pitkä ranta-alue kuuluu maailman hienoimpien joukkoon. Ranta ei ole vain hiekalla pötköttelyyn vaan kaupunkilaisten aktiivisen elämäntavan keskus. Ihmiset lenkkeilevät ja voivat pukeutua trikoisiin, jotain mitä Jerusalemissa ei näe. Rannalta löytyy ulkokuntosaleja, pitkät rivit pelikenttiä, hoidettuja nurmialueita, oleskelualueita ja kaikkiaan siistiä infrastruktuuria. Siellä ihmiset ulkoilevat, jumppaavat, pelaavat ja taitelijat taiteilevat. Kaikki tämä on kaupunkilaisten käytössä maksutta. Lisäksi paikallinen surffiskene on hyvin aktiivinen. Vapauden ja vireyden ilmapiirissä on helppo ymmärtää miksi muslimifundamentalistit vihaavat Israelilaista elämäntapaa. Se on täysi vastakohta heidän elämäntavalleen. 

Ihmisten lisäksi koiratkin on huomioitu. Lukuisat vesipisteet toimivat myös koirille.

Keskikaupungin Bauhaus-arkkitehtuuria halkovat puistokadut. Niiden varrella on mm. leikkipuistoja, kuntoiluvälineitä, tuoli- ja pöytäryhmiä sekä petanque-kenttiä. Julkisia vessajokin löytyy tasaisin välimatkoin ja ne ovat jopa siistissä kunnossa. Tel Aviv edustaa kaiketi sitä, mitä Suomalaisessakin kaupunkisuunnittelussa toiset ovat haikailleet. Suomeen tosin vastavaa on vaikea kuvitella, kaikki olisi laitettu paskaksi. 

Day 5 - Nova festival never forget

Israelissa polttoaine on kallista mutta auton vuokraus edullista. Israelissa ulkomaalainen voi ostaa tiettyjä palveluita ilman arvonlisäveroa, kuten auton vuokrauksen tai majoituksen. Vuokrasin autoni Hertziltä lisävakuutuksen kanssa 58€ / päivä. Sitten auton nokka kohti Gazaa paljon puhuttua kansanmurhaa katsomaan.

Ensimmäisenä pysäkkinä on Givat Kobin näköalapaikka, jonka yhteydessä toimii myös pieni muistokeskus lokakuun 7. päivän terrori-iskuille. Gaza cityn kerrostalot piirtyvät yhä horisonttiin. Jotain on siis vielä pystyssäkin. Pian Gaza cityn suunnalta nousee savupatsas. Kun kiikarit ottaa käyttöön paljastuu tuhon laajuus. Laajat alueet ovat rauniokasoina, joissa ei juuri ole jäänyt tiiltä toisen päälle.

Givat Kobin näköalapaikka, taustalla savuaa Gaza city.

Näköalapaikka sijaitsee Sderotissa, joka on hyvin viehättävä pikkukaupunki. Jos kaipaa loma-asuntoa Välimereltä, tässäpä hyvä vaihtoehto Espanjan aurinkorannikolle. Gazan rajan läheisyydellä on kuitenkin varjopuolensa. Täällä bussipysäkit on tehty pieniksi betonibunkkereiksi, sillä koskaan ei tiedä mitä ja milloin yritetään ampua aidan yli kohti Israelilaisia. Toistaiseksi tilanne aidan takana on rauhoitettu.

Gazan ympärillä bussipysäkkien pitää suojata muultakin kuin säältä. 

Vierailin vielä parilla muullakin näköalapaikalla, toinen niistä oli hieman epävirallisempi. Kuljin ohi asein vartioidun humanitaarisen avun varastopaikan. Viimeiset armeijan yksiköt jäivät taakse eikä minun ja aidan välissäkään näy ketään. Mielessä käy olenkohan ihan siellä missä minun kuuluu olla, mutta kodikkaasti sisustettu näköalalava löytyy pian, kartta oli oikeassa. Lava on lähimpänä Gaza-cityä oleva näköalapaikka aidan tälle puolen. Taustalla tiedustelulennokin tasainen surina kuuluu taukoamatta, vaikkei sitä näe. Gaza on jatkuvan tarkkailun alla. Savupatsas Gazan kaupungista nousee yhä.

Paikalliset patriootit olivat perustaneet oman näköalapaikkansa Gazan raja-aidan kupeeseen. 

Gaza on pitkälti viljelysmaan ympäröimää, missä paikalliset farmarit puivat viljaansa ja toivovat ettei kukaan keksi ampua kranaatinheittimellä heidän pellolleen. 

Tällaisista elementeistä koostuu Gazan raja-aita.

Nova festival memorial, modernin historian toiseksi tuhoisimman terrori-iskun pääkohteen muistokeskus oli koskettavin paikka, missä olen vieraillut ohi kaikkien keskitysleirien ja muistomerkkien. Sadoittain kuolleita nuoria, kaksi-kolmekymppisiä ihmisiä. Voisin olla yksi heistä, kuka tahansa voisi olla tuttuni. Jokainen heistä murhattuna henkilökohtaisen työn tuloksena, ei satunnaisena pommi-iskun uhrina. Kaikesta on niin vähän aikaa, viimeiset uhrit palautuivat Israeliin vasta matkani jälkeen. Ei vain nimiä muistokivissä vaan niin kipeän elävää eilistä. Sotilaita kaatuu sodissa, mutta he eivät olleet sodassa eivätkä sotilaita.

Jokaisen uhrin tarina kerrottuna, ei vain nimiä muistokivissä.

Keskellä muistokeskusta muistotaulut vaikuttavat loppumattomilta.

Nova festival memorial -muistokeskusta voisin suositella käyntikohteeksi kotimaisille Hamasin tukijoillemme. Palestiinan asialla touhottavat yleisaktivistit, jotka tuskin tietävät Jasser Arafatin nimeä, ovat jo tyystin vieraantuneita nykyisen eskalaation juurisyistä, vaikka tapahtumista ei ole edes kolmea vuotta aikaa. Matkani jälkeen en epäillyt hetkeäkään Israelin vastatoimien oikeutusta, jos sitä epäilin ennen matkaanikaan. 

Day 6 - kotiin paluu

Kotiin paluun koittaessa kävelen taas halki slummikorttelien radan varteen, josta juna vie sujuvasti Ben Gurionin lentoaseman 3-terminaaliin. Lentoni lähtee 1-teminaalista, johon bussi kuskaa junalla saapuvat. Ben Gurionin lentoaseman turvatoimien sanotaan olevan maailman tiukimmat, joten matkustajille suositellaan saapumista kolme tuntia ennen lennon lähtöä. Tästä huolimatta olen alle 50 minuutista junan saapumisesta 1-terminaalin lähtöporteilla valmiina odottamassa lentoani. Turvatarkastus oli omaa luokkaansa. Kaikki matkustajat levittivät kaikki käsimatkatavaransa ja lähes kaikesta otettiin pyyhkäisynäyte räjähdeaineiden varalta. Onneksi ei ollut ruuhka-aika. 

Matkan jälkipuolisko Tel Avivissa ja Gazan ympärillä jätti Israelista positiivisen muiston. Kolmessa päivässä ehdin jo kyllästyä Jerusalemin ilmapiiriin. Jerusalemissa ja Länsirannalla syntyi sama tunne kuin Egyptissä, miten häpeällistä on kuinka muinosmuistot ja pyhät paikat jätetään tärviölle. Näiden paikkojen pitäisi olla kuin Vatikaani, mutta ne ovat vastakohta siitä. Lopulta vaikuttavimmat kokemukset tuottivat muut asiat kuin uskontojen pyhinä pitämät paikat. Myöhemmin Israeliin matkustaville annan neuvon, uskalla katsoa Israelia eri kanteilta. 

Lopuksi

Matkani sijoittui tammikuun lopulle 2026. Paljon tuli nähtyä paitsi Iron dome toiminnassa. Väistin Iranin sodan alun kuukaudella. Usein kysytään onko Israeliin turvallista matkustaa. Vaikka tänään olisi turvallista, koskaan et voi olla varma huomisesta. Silti, Israel kannattaa nähdä omin silmin.