Kun saavuin Belgradiin ensimmäisenä mieleeni tuli kuin olisin saapunut helvetin isoon Tallinnaan. Vaikka Tito pyrki tekemään oman näköistään kommunismia, arkkitehtuuri oli kuitenkin sitä tuttua harmaata neuvostofunkkista. Tähän tietysti sekoittuu hyvin vaikuttavaa klassista arkkitehtuuria 100-200 vuoden takaa sekä moderneja liike- ja hotellikiinteistöjä. Lopputulos vaikuttaa siltä kuin ei olisi ikinä kuultukaan sanaa kaavoitus. Oman mielenkiintoisen lisänsä tuovat vuoden 1999 Kosovon sotaan liittyneiden Naton pommitusten vauriot. Entinen pommitettu pääesinkuntarakennus on jätetty puoliksi raunioituneena pystyyn toimittamaan muistomerkin virkaa. Myös joitain muita sodan vaurioita on jäänyt tai jätetty korjaamatta. Jugoslavian sotien muistoa vaalittiin myös myymällä kojuissa sotarikollisten kuvilla varustettuja T-paitoja.
Katunäkymää vain pari korttelia sivuun ydinkeskustasta.
Kun harmaus peittyi pimeyteen, kaupunki näytti kauniilta.
Ennen Em-hallien alkamista oli aikaa kierrellä kaupunkia. Ei ole mikään vitsi kun slaavit esitetään aina pukeutuneena Adidaksen verkkareihin. Se pitää paikkansa, kaupunkikuvaa hallitsivat Adidas ja kolme raitaa, varsinkin miesten pukeutumisessa. Sen sijaan kyykyssä aikaansa viettäviä ihmisiä en havainnut. Kaupungista löytyy ainakin neljä Adidas-kauppaa, joista vierailin kolmessa. Liikkeet olivat täynnä mustia toppatakkeja, ei mitään kiiltävää kuten minä haluan, siksi poistuin ensimmäistä kertaa Adidas-kaupoista ostamatta mitään. Sen sijaan kenkiin panostaminen vaikutti tärkeältä.
Minua luultiin usein paikalliseksi. Siihen varmaankin vaikutti yhteinen vaatemaku ja Jugoslaaveille tyypillinen vihainen ilme sekä Novak Djokovicin tukka. Eivät ihmiset oikeasti näytä vihaisilta Jugoslaviassa, vain ne T-paitojen ja uutiskuvien sotarikolliset. Valitettavasti kaikki kaupungilla vastaan kävelleet naisetkaan eivät olleet kauniita kuin Ivana Spanovic. Se niistä stereotypioista, vain Adidas pitää paikkansa.
Kaupungin puistot olivat täynnä valtoimenaan juoksevia rakkeja, siitäkin huolimatta että joka kulma oli täynnä koirat kieltäviä merkkejä.
'
Koirat ja parittelu kielletty. Paritteleviin ihmisiin kielto toimi huomattavasti paremmin. Niitä en nähnyt puistoissa lainkaan siinä määrin kuin koiria, itse asiassa en yhtään.
Ensimmäistä kertaa kisa-areenalle saapuessa niin minua kuin muitakin Suomalaisia kisavieraita odotti yllätys turvatarkastuksessa. Lentokoneeseen saat kyllä viedä kolikoita mutta et Serbialaisen urheilutapahtuman katsomoon. Minulta kolikoita löytyi sen verran huomattava määrä etten viitsinyt niitä alkaa lappamaan avustuslippaaseen, vaan ratkaisin ongelman käärimällä ne nenäliinaan ja piilomattamalla pusikkoon. Sieltä ne löytyivät muutamaa tuntia myöhemmin. Kysyin taksikuskilta onko maantapa heitelle kolikoita urheilutapahtumissa. Kuski myönsi että koripallo- ja jalkapallo-otteluissa se on ollut ongelma, niissä peleissä heitetään tarvittaessa kaikkea mikä irti lähtee. Arvonsa puolesta Serbialainen kolikkoraha kyllä soveltuukin paremmin heittovälineeksi kuin maksuvälineeksi.
Siinä missä kollit hallitsevat Espanjalaiskaupunkeja, Belgrad oli kulkukoirien kaupunki. Yhdelle kävin hakemassa grilliltä ruokaa.
Ruokaileminen kaupungissa oli hivenen vaikeaa kieltä ymmärtämättömälle turistille. Harvassa paikassa oli tarjolla englanninkielisiä listoja, jos listat oli kuvitettu se helpotti asiaa. Sen paremmin eivät tarjoilijat osanneet yleensä englantia kuin listatkaan. Usein kävi kuitenkin niin ettei uskaltanut lähteä tuurilla tilamaan vaan katugrillit olivat turvallisin vaihtoehto, hampurilaisen kuvan tunnistaa aina varmuudella. Vakiopaikakseni muodostuneessa grillissä hyvin runsaan kokoinen hampurilainen laadukkaalla pihvillä ja tuoreella sämpylällä maksoi alle 2€ suomen rahassa. Samoin kaupungissa suunnistamista vaikeutti vain kyrillisillä kirjaimilla kirjoitetut kadun nimet mutta vaisto vei aina perille. Myös kapakkaturistille Belgrad on edullinen kohde. Eräässä coktail-ravintolassa tilasin neljä viimeisen päälle tehtyä drinkkiä. Hintaa tuli reilu kaksikymppiä suomen rahassa. Eikä terävän määrässä säästelty, sekaan heitettiin kolme reipasta mitallista, siinä missä suomessa alkoholi annostellaan drinkkeihin lähestulkoon pipetillä.
Belgradin liikennekulttuuri oli tietysti hyvin poikkeava suomalaiseen nähden. Paikallinen taksikuski kuvaili kuinka kaupungin liikenneinfrastruktuuri on peräisin 60-70 luvulta jolloin kaupungissa asui noin 800000 ihmistä. Nykyisin Belgradin alueella voi olla jopa 2 miljoonaa asukasta. Tämä oli helppo uskoa, kun seurasi liikenneruuhkia. Kaupungin keskustan läpi selviytyi kuitenkin taksikyydillä kohtuullisessa ajassa, kiitos kuljettajien juostavan ajotavan. Autot jätettiin tarvittaessa käteväparkkiin mihin mahtui ja risteyksistä puikkelehdittiin tyytin kanssa läpi ja samalla kanssa-autoilijat osasivat antaa tilaa. Jos 2 miljoonaa suomalaista laitettaisiin ajamaan samoihin olosuhteisiin, menisi luultavasti kellon ympäri selvitä kaupungin halki. Ajettaisiin aina varmuuden vuoksi parikymppiä alle nopeusrajoitusten ja joka kulmalle laitettaisiin peltipoliisit pitämään sakkoarpajaisia.
Paluulennolla oli hengenlähtö lähellä, kun koneessa syttyi tulipalo. Tarkemmin sanoen jonku penikan padista kärähti akku, juuri kun oltiin kiinnittymässä laituriin Helsinki-Vantaalla. Kyllähän siitä vähän sähköistä savua nousi, lentoemäntä laitto kaasunaamarin päähän ja kävi sumuttamassa minivaahtosammuttimella. Matkustajat ohjeistettiin poistumaan koneesta mahdollisimman nopeasti, mutta se tapahtui silti niin hitaasti, että jos olisi ollut todellinen kiire jotkut olisivat ehtineet tukehtua savuun tai hitaammat tallottu hengiltä. Mutta eipä siinä tilanteessa mitään jännityksen aihetta edes ollut, eri asia jos se olis sattunu jossain Itämeren päällä. Saatiin siitä silti jännittäviä lehtijuttuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti