Kannaotto keskusteluun urheilun rahoituksesta - Puhutaan ensin omista rahoista mutta lobataan yhdessä

Lontoon MM-kisojen menestys tai menestymättömyys sytytti uudelleen sen keskustelun yleisurheilun ja ylipäätään suomalaisen huippu-urheilun tilasta, mikä käynnistyi jo Rion yhden mitalin olympialaisten jälkeen. Keskustelua käydään aktiivisesti sosiaalisen median ja lehdistön välityksellä ja siihen osallistuvat enimmäkseen muut kuin asioista varsinaisesti päättävät henkilöt. Tämä kertonee kasvavasta tyytymättömyydestä ja yhtäältä tietynlaisesta neuvottomuudesta.

Henkilökohtaisesti en juurikaan halua some-vääntöihin osallistua. Yritän kuitenkin pysyä perillä mitä niissä puhutaan, parhaimmillaan niistä voi jopa oppia jotain.  Minulla on oma pieni roolini urheilujärjestelmässä Suomen urheiluliiton liittovaltuuston edustajana. Pyrin nykyisin säästämään enimmät kannanottoni kokoussaleihin, missä niillä todennäköisesti on paras vaikuttavuus. Tässä yhteydessä kuitenkin haluan ottaa kantaa tapaan, jolla urheilukeskustelua käydään. En toivo positiivista hyrinää mutta jotain tolkkua kuitenkin. Lopussa myös tuon esiin mielestäni merkittävän puutteen Suomalaisessa urheilujärjestelmässä ja ennen kaikkea esitän asiaan yhden ratkaisumallin.

Iso osa käydystä keskustelusta on jokseenkin sokeita vaatimuksia leikkaamiseksi tai lisäämiseksi. Kokeenetkin urheiluihmiset toisinaan syyllistyvät tähän. Jokaiselle urheilukeskusteluun osallistuvalle esittäisinkin toivomuksen, sisällytä kannanottoosi jokin perusteltu toimenpide-esitys. Pysähtymällä hetkeksi taustoittamaan vaatimuksiaan, edistää myös tehokkaammin suomalaista urheilua.

Toiset ovat kenties myös tykästyneet asemaansa lajin ulkokehällä some-kommentoijina, vaikka puheissaan pitävätkin itseänsä ulkopuolelle jätettyinä, opposition oppositiossa olijoina. Väittäisin kuitenkin, että niin seura-, piiri-, kuin jopa liittotasonkin luottamustehtävissä on kysyntää asiantunteville, näkemyksensä hyvin perusteleville ihmisille. Älkää jättäytykö ulkopuolisiksi, hakeutukaa paikoille, joissa voitte vaikuttaa paremmin kuin pelkästään omilla facebook-seinillänne. Oma ihmislajinsa ovat taas ne jotka istuvat luottamustehtävissä mutta kokoussaleissa pysyvät hiirenhiljaa, vaikka epävirallisesti saattavatkin esittää kärkeviäkin mielipiteitä ja pohtia asioita hyvin analyyttisesti. Heille tahdon sanoa, tuokaa asiantuntemuksenne esiin ja keskustelkaa niistä aiheista, jotka ovat edustamillenne tahoille tärkeitä.

Meidän kaikkien on helppo yhtyä toiveisiin urheilijoiden ja valmentajien toimeentulon parantamiseksi. Mika Järvinen kyseli urheilusta-TV:ssään mikä on minimisumma, millä urheilija tai valmentaja voi tulla toimeen. Mutta mistä se Järvisen kyselemä summa sitten keksitään?

Valmentajien osalta Anne Suoranta oli asian ytimessä puheenvuorollaan MM-kisojen alla pidetyssä Urheilusta TV:n lähetyksessä, jossa kysyi, kuinka moni valmentaja on valmis vetämään 13-vuotiaille harjoituksia toimeentulonsa eteen? Suoranta esitteli mallia, jossa merkittävän osan hänen toimeentulostaan tuo junioreille suunnatun aitaklinikan pitäminen. Nykyjärjestelmässä on jokseenkin absurdia odottaa, että voisi päätoimeentulokseen valmentaa vain muutamaa, jopa yhtä aikuishuippua. Kuuluuko näin ollakaan? Suomessa ei ole monia puhtaasti yleisurheiluvalmennuksella itsensä päätoimisesti työllistäviä, hekin jotka siihen pystyvät, valmentavat kärkiurheilijoiden ohelle syntyneitä ryhmiä.

Suomalaisessa yleisurheilussa suurin työllistäjä ovat seurat. Monikaan seura ei pysty työllistämään puhtaasti valmennukselliseen työnkuvaan. Mikäli valmentajat pystyisivät ja haluaisivat tehdä itsensä muutoinkin hyödylliseksi seuroille, ei olisi kovin vaikeaa nähdä entistä useamman valmentajan työllistyvän seuroihin. Yleisurheiluseura työnantajana on luonnollisesti sellainen taho, jolla on halu mahdollistaa valmentajalle ne leiri- ja kisamatkat, joille muutoin olisi ehkä vaikeaa päästä normaalin työnantajan leivistä. Tässä suhteessa valmentajien ei tulisi vierastaa sitä kaikkea muuta ”ylimääräistä”, mitä urheiluseurassa työskentelyyn liittyy.

Suomalaisen urheilukeskustelun linkittyessä aina tavalla tai toisella rahaan, olisi yleisurheiluväen syytä aloittaa keskustelu niistä omista rahoistaan. Tällä tarkoitan Suomen urheiluliiton budjetissa pyöriviä summia, yleisurheilun rahoja. Raha-asioista puhuttaessa olisi myös syytä hahmottaa kohdistaako toiveensa lajiliitolle, olympiakomitealle vai tarvittaisiinko ministeriöstä peräti aivan uutta rahaa. Tämä jää julkisessa keskustelussa usein pitkälti hämärän peittoon, lähinnä selväksi tulee, että jostain rahaa on saatava lisää. Jos rahoitustarpeisiin eivät pysty vastamaan lajiliitot tai olympiakomitea, puhutaan poliittisen päätöksenteon takana olevasta rahoituksesta. Silloin tie on pitkä, siksi keskustelu on parasta aloittaa sieltä mihin meillä on valtaa ja missä rahavirtoihin voi odottaa muutoksia yhdenkin tilikauden aikajänteellä.

Suomalainen urheilu kuitenkin kiistatta vaatii muutoksia ja aidosti merkittävä järjestelmän uusiminen vaatii muutoksia lähtien poliittisen päätöksenteon tasolta. Keskusjärjestöjen ja lajiliittojen sisäinen rukkaaminen on vuosien saatossa osoittautunut vaikuttavuudeltaan näennäisestä tehottomaan. Jos urheiluelämä haluaa vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon, yksittäisiksi jäävät kannanotot eivät riitä, eivät yksittäisten lajiliittojenkaan.

Tästä tullaan pitkällisen johdatuksen jälkeen urheilijoiden toimeentuloon, erityisesti niiden huipulle murtautumistaan tekevien nuorten lupausten toimeentuloon, joiden aseman parantamista on keskusteluissa pidetty erityisen tärkeänä. Useimmat näistä nuorista opiskelevat korkeakouluissa. Lukiovaihe on Suomen mallissa vielä kohtalaisen hyvin hanskassa. Opintotuki juoksee, hankit valkolakin sitten kolmessa tai neljässä vuodessa ja vanhemmat ovat mukana elättämässä. Korkeakouluopiskelujen aika on se kriittinen piste. Moni on hirtehishuumorilla todennut, että KELA on Suomalaisen urheilijan pääsponsori. Näin on ja sen asemaa pitää vielä vahvistaa.

Olympiakomitean johdolla on kehitelty akatemia-malleja tärkeimpiin korkeakoulukaupunkeihin. Akatemiat pyrkivät kokoamaan urheilijoiden tukipalveluja ja varmistamaan harjoitusolosuhteiden saatavuutta. Nämä akatemia kuviot ovat parhaimmillaankin vain puolinaisia ratkaisuja ilman opiskelevien urheilijoiden arjen rahoitukseen liittyvää mallia. Esitän seuraavassa verrattain yksinkertaisen mallin asian korjaamiseksi.

Opintotukea nauttivan korkeakouluopiskelijan on suoritettava lukuvuoden aikana keskimäärin 5 opintopistettä tukikuukautta kohden. Vähintään 45 opintopistettä lukuvuodessa tarkoittaa käytännössä opiskelemista tutkintoon laaditun normaaliaikataulun mukaisesti muun ryhmän mukana. Siinä missä urheilulukioissa lähdetään siitä, että opiskelija käyttää ylioppilastutkinnon suorittamiseen vuoden keskiverto ikätovereitaan pidempään, vaativammissa korkeakouluopinnoissa vastaavaa jouston varaa ei ole ilman vaaraa opintotuen menettämisestä.

Urheilija joutuu tekemään ratkaisuja, jotka samalla tekevät normaalirytmissä opiskelun vähintäänkin haastavaksi. Yksin opintosuunnitelmien jouston varaan asiaa ei voi laskea. Huippu-urheilijoita valikoituu eri koulutusohjelmiin satunnaisesti ja vaihteleviin tarpeisiin on opetussuunnitelmissa vaikea ennalta varautua.

Urheiluakatemioihin valitut urheilijat jaotellaan tason mukaisesti kategorioihin, jotka sisältävät eritasoisia palvelukokonaisuuksia. Esitän että sisällytetään ensimmäisen kategorian urheilijoiden tukimalliin helpotetut opintopistevaatimukset. He siis voisivat saada opintotukea, vaikka eivät suorittaisikaan opintoja yleisesti vaaditussa 45 opintopisteen lukuvuositahdissa. Heidän osaltaan raja-arvo voitaisiin asettaa esimerkiksi 20 opintopisteeseen, mikä on raja sille, ettei opintotukea peritä takaisin. Tämä malli tekisi opiskelusta jokaiselle nuorelle huipulle kannattavan vaihtoehdon. Perustoimeentulo olisi turvattu, ja opintojen suorittamistahdissa olisi riittävästi jouston varaa niin, ettei se olisi urheilu-uraan panostamisesta pois.

Helpotetut opintopistevaatimukset olisivat yksi konkreettinen ja suurta joukkoa koskettava toimenpide urheilijan perustoimeentulon turvaamiseksi. Ei kaiken kattava, mutta toteutuessaan varmastikin suurin askel tällä vuosituhannella urheilijan taloudellisen aseman parantamiseksi. Nykyistä Suomen urheiluliiton strategiaa valmistelevassa seminaarissa esittelin vastaavia ajatuksia ja kysyin pitäisikö meidän liittona pyrkiä vaikuttamaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon tällaisten asioiden edistämiseksi. Kannanotto sai aikaan päiden nyökyttelyä. En kuitenkaan näe, että Suomen urheiluliitolla tai laajemmin suomalaisella urheilulla olisi aktiivisia ja yhteneväisiä pyrkimyksiä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen urheilun rahoituksen teemassa. Lajiliittojen olisi löydettävä asiaan yhteinen tavoite ja tehtävä entistä voimallisempaa lobbaustyötä olympiakomitean johdolla sen saavuttamiseksi.

Esitetty opintopisteisiin liittyvä rahoitusmalli olisi KELAN 844 miljoonan opintoetuuksiin liittyvien kulujen mittakaavassa äärimmäisen pieni toimenpide. Suomen suurimman urheiluakatemian, pääkaupunkiseudun URHEAN listoilta löytyy 111 ensimmäisen kategorian urheilijaa. URHEAN lisäksi Suomesta löytyy 20 muuta urheiluakatemiaa, osa niistä hyvinkin pieniä yksiköitä URHEAAN verrattuna. Tässä perspektiivissä opintotukeen ja urheiluakatemioihin kytketty rahoitusmalli vaikuttaa lähinnä siltä kuuluisalta tahdon asialta. Pitkään päässä pyörinyt malli on nyt kirjoitettu julki. Saa tarttua, olkaa hyvä!