Minun piti kirjoittaa muistelmat Velen elämästä. 60-vuotta piti olla sopiva rajapyykki sille. Pari vuotta siitä puhuttiin. Pelkäsin kuitenkin, etten ehkä ehtisi ja niin kävi. Vähintä mitä voin tehdä on kuitenkin kirjoittaa Velen muistolle.
En yritä kirjoittaa Velen kertomia tarinoita. Yksin en osaisi, monia en ehkä kehtaisikaan. Kuvitelkaa kuitenkin paras tai hauskin Velen teille kertoma tarina, Velen äänellä ja tyylillä kerrottuna. Kukaan muu ei osaisi kertoa sitä niin kuin Vele. Enää emme saa nauttia niistä tarinatuokioista mutta olkaamme kaikki kiitollisia, jotka saimme. On mukavaa nähdä teitäkin, jotka aiemmin olitte minulle vain hahmoja tarinoissa. Mutta sääli että sen piti tapahtua näissä merkeissä.
Velen tarina olisi ansainnut tulla kirjoitetuksi. Niin paljon elämää sen joka kantilta nähtynä. Ja niin paljon lämpöä ja välittämistä lähimmäisiään ja ystäviään kohtaan, siitä huolimatta, jos omakin taakka oli raskas kantaa. Minuakin Vele auttoi omina vaikeina aikoinani.
Minä tiesin Velen parikymmentä vuotta, tunsin kymmenkunta. Aluksi Vele oli minulle se isän kaveri, joka tuli aina kentällä tai punttisalilla vastaan ja selosti taukoamatta ja sitten lähti yhtä äkisti kuin oli tullutkin. Vähitellen aloin huomaamaan, että sillähän on aika jänniä tarinoita ja se tietää aika paljon urheilustakin. Olihan Vele käynyt Carl Lewisin kanssa discossa ja nähnyt vierestä Markus Pöyhösen harjoittelua. Niin Velestä tuli vähitellen reenikaveri ja välillä apuvalmentajakin. Neuvot ravinnosta ja voimaharjoittelusta olivat loppumattomat. Joskus Vele opasti kotonaan kädestä pitäen, miten tehdään urheilijan ateria.
Vele järjesti 50-vuotispäiviensä kunniaksi keikan Velectricin kokoonpanolla. Silloin minulle selvisi miten lahjakas Vele oli myös musiikin saralla. Live-esiintyjänä Vele oli lyömätön. Keikan jälkeen Vele tuli kysymään minulta ja kavereiltani, eikö hän olekin Kemin kovin viiskymppinen? Sen arvon epäröimättä Velellä soimme. Niin Vele kantoi vuosikymmenen ylpeydellä Kemin kovimman viiskymppisen titteliä.
Tietysti Vele tuli esitelleeksi uraansa kehonrakentajana. Kovaa kuntoa kisalavoilla oli ihailtava. Mutta aivan erityisen vaikutuksen minuun ja moniin ystäviini teki eräs kuva Velestä ja Kimistä Kanarian discoreissulla. Meistä ei koskaan tulisi yhtä nastoja jätkiä.
Kimi ja Vele Kanarialla menossa discoon. Luulisi että tämän näköiset miehet eivät koskaan kuole. Ehkä Vele onkin kuin Elvis.
Yhden ilahduttavan asian haluan mainita tästä viimeisestä vuodesta. Vele pääsi vihdoin osallistumaan veteraanien yleisurheilukilpailuihin, mitä oli suunniteltu monta vuotta. Yksi haave toteutui. Erityisesti Samille haluan sanoa tässä yhteydessä yhden asian ja samalla itsellenikin Velen suosikki laulun sanoin, joka oli omistettu meille; ”Juokse poika juokse, vielä sinusta puhutaan!”. Juostaan me vielä ainakin niin, että Velekin olisi ylpeä.
Tarina jäi kirjoittamatta mutta se ei silti unohdu meiltä, jotka tunsimme Velen. Lämmin osanottoni vielä Iida, Kari, Sami ja muut läheiset!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti